Sweat, blood and tears

                 Maria ja Aino spider piggaamassa

                         Hedelmäpaussi

A nurse nursaing a nurse

Viime sunnuntain vietimme patikoiden kukkuloilla, jotka sijaitsevat noin kahdeksan kilometrin päässä Bombasokselta. Aiemmin tapaamamme britit, Ed ja Charlie, kysyivät meitä heidän mukaansa kapuamaan ylös Sibebe –nimiselle vuorelle. Kyseinen vaellusreitti on etenkin turistien ja muiden travellerien suosiossa. Sen on arvioitu kestävän nelisen tuntia; kaksi tuntia ylös korkeuksiin ja samaiset kaksi tuntia alas. Reitti on merkitty nuolilla, keltaiset tarkoittaa ylös ja valkoiset alas. Lähdimme hieman ennen yhtätoista kiipeämään ylöspäin vaihtelevissa maastoissa ja auringon paahtaessa kuumasti. Välillä oli laajoja niittyisiä alueita ja välillä jyrkkääkin kallioista polkua. Olimme kulkeneet noin kaksi tuntia kohti Sibebe-vuorta, kun kadotimme nuolet. Pojat olivat sitä mieltä, että jatketaan eteenpäin ja kiivetään toiselle vuorelle, joka oli jonkin verran Sibebeä korkeampi. Vuori oli paikka paikoin vaikeakulkuista mutta myös mukavan haasteellista. Jyrkät kallioalueet oli pakko ”spider pigata”, jotta sen pääsee turvallisemmin ylös. Oli kuitenkin todella kivaa, varsinkin minä ja Maria nautimme haasteista ja fyysisten ponnistusten tuomasta hyvästä olosta. Ainon polvi kenkkuili joten kiipeäminen oli hänelle todella haastavaa. Kuin ihmeen kaupalla, Aino sai taisteltua itsensä ylös asti. Huipulla tuuli kovasti, olimme hikisiä ja kaikki ehjinä (paitsi Charlien shortsit).

Seuraava homma olikin sitten miettiä sopivaa reittiä alas. Jouduimme pariin kertaan kääntymään ja etsimään uutta reittiä. Vaikka alastulo yleisesti ottaen on haastavampaa kuin ylöspäin kapuaminen, ei reittimme varrelle osunut kuin muutama pahempi kohta. Pääsimme pian alas vuorelta, laajalle niittytasangolle. Vielä olisi pitkä, noin kahden tunnin matka alas asti. Pian onneksi löysimme valkoiset nuolet ja olimme takaisin oikealla reitillä. Kuljimme pitkään niin, että Maria ja pojat menivät edellä, juuri ja juuri niin että säilytin näköyhteyteni heihin. Aino tuli perässä ja jäin välillä odottamaan häntä, jotten kadota näköyhteyttä myös häneen. Niityltä jatkoimme nuolia seuraten lähelle vuoren reunaa hieman kallioisemmalle alueelle. Jäin taas odottamaan Ainoa jotta näen, että hän on mukana. Odotin ja odotin. Kärkikolmikkommekin oli pysähtynyt ja ihmetteli, missä Aino on. Pian Charlie lähti juoksemaan reittiä takaisinpäin, Ainon suuntaan. Ainoa ei näy missään. Hajaannuimme kaikki etsimään ja huutelemaan Ainoa lähimaastosta. Koitimme soittaa, ei vastausta. Olimme jo tosi huolissamme ja mielessä vilisi kaikki pahimmat mahdolliset vaihtoehdot siitä, mitä on voinut käydä.

Vihdoin saimme Ainoon puhelimitse yhteyden. Hän ei osannut kertoa missä on, tai edes tiennyt enää reittiä takasin meidän luokse. Yritimme selvittää, onko hän kävellyt ohitsemme eteenpäin vai onko hän palannut vahingossa ylöspäin menevälle reitille. Selvisi, että hän oli vain tyytyväisenä kulkenut eteenpäin nuolia seuraten ja olettanut, että me muut olemme varmasti seuraavan kukkulan takana tai vaihtoehtoisesti odottamassa alhaalla. Pyysimme Ainoa huutamaan kovin ja kuulimmekin mistä suunnasta huuto kuului. Näimme Ainon kaukana meistä, punaisen paidan ansioista. Pääsimme laskeutumaan hänen luokse, palasimme reitille ja jatkoimme loppumatkan tiiviisti toistemme kintereillä. Kello näytti puolta kuutta kun pääsimme autolle. Kotona Bobasoksella hyppäsimme uima-altaaseen, söimme ja vietimme iltaa amerikkalaisten vapaaehtoistyöntekijöiden kanssa. Juttelimme paljon päivän tapahtumista ja olimme kaikki helpottuneita, että selvittiin säikähdyksellä. Vaikka pelkäsimme Ainolle tapahtuneen jotain pahaa, oli itse asiassa Aino ainoa meistä joka oli tyytyväisenä lampsinut eteenpäin ja ollut täysin tietämätön meidän muiden huolesta. Mysteeriksi jäi kuitenkin edelleen se, miten ihmeessä Aino on päässyt ohitsemme. Loppu hyvin kaikki hyvin.

/Anu

Erilaisuutta

Tässäpä vielä viime viikolta pari mainitsemisen arvoista juttua. Tiistaina sekä keskiviikkona täällä oli kovat ukonilmat. Etenkin keskiviikko- iltana, siinä pimeän tullessa alkoi aivan hullu ukonilma. Mitkään sanat ei riitä kuvaamaan sitä, mitä täällä koimme. Ukkonen jylisi aivan yläpuolellamme. Sadetakit päällä hyppelimme ulkona ja Anu kuvasi komeimpia salamia videolle asti. Harmi, ettei sitä tähän blogiin varmaan voida liittää, ainakaan kovin helposti. Jos nyt jotenkin koitan vielä palata niihin salamiin, niin se oli jatkuvaa välähtelyä ja jyrinää. Vaikka ulkona oli jo pilkkopimeää, parhaimmillaan salamat valaisivat maiseman useiksi sekunneiksi. Välillä jyrähti niin kovin, että juostiin häntä koipien välissä, kiljahduksien saattelemina sisälle. Mutta ei voi muuta sanoa, kuin että oli aivan uskomatonta ja sellaista, mikä jokaisen pitäisi nähdä. Vähän niinkuin revontulet. Vaikea selittää ennenkuin itse ne näkee ja kokee.

Toinen juttu liittyy siihen, kun olin juoksulenkillä viime perjantaina. Täällä tulee pimeä siinä seitsemän aikaan ja lähdin yksikseni lenkille vasta kuuden jälkeen. Ei ollut ehkä kaikkein paras idea... Lähdin juoksemaan tavanomaista lenkkiämme ja ennen puoliväliä seuraani tunkeutui kohteliain sanankääntein noin 20- vuotias swazilainen mies. Hän jopa lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan minun takiani, koska ei halunnut vaivata liikaa. No kuitenkin, tervehdyksien ja esittelyjen jälkeen juttu alkoi mennä vähän epäilyttävään suuntaan. Hän alkoi kyselemään olisiko minun ja hänen suhteelleen jotain estettä. Olin vähän kysymysmerkkinä. Hän tivasi ja tivasi, onneksi kuitenkin humoristiseen ja ystävälliseen sävyyn, muuten olisin lähtenyt juoksemaan hyvin nopeasti pois paikalta. Siinä kävellessä koitin mahdollisimman ymmärrettävästi selittää, että mulla on Suomessa poikaystävä ja että vakavasti seurustellaan. Eihän nää swazit semmosesta mitään ymmärrä. Hän koitti ehdottaa salasuhdetta. Eihän niin kaukana asuva poikaystävä sellaisesta mitään saisi koskaan tietää. Pakko oli alkaa valehtelemaan ja selitin kovasti että ollaan menossa naimisiin heti kun pääsen Suomeen ja kerroin myös että Suomessa ei harrasteta pettämistä oikeastaan lainkaan.... Tuntui että mun jutut vaan lisäsi vettä myllyyn ja mies vaan innostui. Onneksi keskusteltiin myös vähän muistakin asioista kuin meidän mahdollisesta suhteesta. Hän kertoi, että täältä on vaikea saada kunnon tyttöystävää. Jos tyttö on paikallisia, hän voi vaatia usein seksistä rahaa. Ja pettäminen on täällä enemmän kuin yleistä. Sen olemme huomanneet aiemminkin mainoskylteistä kaupungilla. Sanotaanko, että keskustelu tämän, englanniksi Lucky- nimisen miehen kanssa oli enemmän kuin mielenkiintoinen, paikoin toki vaivaannuttava. Pienessä mittakaavassa aloin kuitenkin ymmärtää enemmän ihmisten asenteista ja sitä kautta Swazimaan HIV- tilastoistakin. Jos kaikki täällä kulkevat samanlaiset asenteet takataskussa, niin en näe miten asiat täällä ikinä kehittyvät eteenpäin. Myöhemmin samana iltana pohdin myös sitä, että kuninkaan yksi vaimo on myös aikoinaan pettänyt miestään. Se, että kuninkaan vaimo uskaltaa ryhtyä semmoiseen uhkapeliin, kertoo aika paljon. Kuulemma mies, jonka kanssa vaimo petti kuningasta sai vain potkut töistä, ei sen kummempaa. Periaatteet on vähän unholassa siis kaikilla.. Täällä kai pärjää kun tuijottaa omaa napaa ja hyötyy muista. Me kyllä aiotaan pitää kiinni omasta arvomaailmastamme, vaikka kuinka tulis komiat miehet ehdottelemaan :D

/Aino

Työtä ja sirkushuveja

                        Letkeä lauantai

                       Robert ja Zodie

                   Bombasoksen perhepotretti

                        Zodie röhnöttää


Ensimmäinen kokonainen työviikko R.F.M Hospitalissa takana ja letkeä viikonlopun vietto par aikaa käynnissä. Istun terassilla läppärin kanssa ja katselen kun Maria ja Aino ovat altaalla auringon paahteessa. Maria kiroaa kärpäisiä ja koittaa hukuttaa niitä. Aino eläinrakkaana (ja etenkin ötökkärakkaana) vuorostaan pelastaa kaikkia vedenvaraan joutuneita hyönteisiä kuivalle maalle. Tytöt ovat hieman eri mieltä ötököiden merkityksestä ja tärkeydestä maapallollamme ja kinaavatkin siitä harva se päivä, onneksi ei kuitenkaan ihan tosissaan. Aino on niin suloinen kun lierihattu päässään ui altaassa ja toimii eläintenpelastajana, jopa useamman tunninkin yhteen soittoon. Tällä viikolla olemme heränneet viiden aikaan joka aamu ja auringon noustessa lähteneet lampsimaan Pine Valleytä eteenpäin odottaen kombikyytiä saapuvaksi. Vaihdamme kombia Mbabanen keskustassa ja hurjastelemme pitkin moottoriteitä kuin sillit suolassa, ilman turvavöitä, lähelle Manzinin keskustaa, jossa sairaala sijaitsee. Työpäivä alkaa seitsemältä, jolloin kuulemme raportin yöhoitajilta, samoin kuin Suomessakin osastoilla. Aamut sisältävät yleensä myös rukous- ja laulutuokion potilassaleissa. Tällä viikolla olemme olleet vierailevina tähtinä keskolassa, synnärillä sekä äiti-lapsivuodeosastolla. 

Sekä minä että Aino nähtiin molemmat synnäripäiviemme aikana kolme synnytystä. Vaikka naiset eivät saa minkäänlaista kipulääkettä, osa naisista on synnytyksen ajan aivan hiljaa. Ihan uskomatonta! Toinen Bombasoksen siivoojista kertoi meille, ettei hän pelännyt kipua synnytyksen yhteydessä, sillä tiesi sen olevan ohimenevä tila. Ilmeisesti useat naiset täälläpäin ajattelevat niin. Täytyy kyllä myöntää, että pari onnenkyyneltä tuli väkisinkin kun näki vauvojen putkahtavan maailmaan, on se vaan niin kaunis hetki.

Äiti-lapsivuodeosastolla huomasimme myöskin, etteivät tuoreet äidit todellakaan valita kivusta, ellei se ole aivan sietämätöntä. Äidit viettävät osasolla aikaa 12-24 tuntia, jonka aikana heille annetaan ohjeistuksia liittyen vauvan hoitoon, heidän peruselintoimintoja tarkkaillaan sekä annetaan rokote. Kuvittelimme, että osastolla kuuluisi koko ajan useamman vauvan itkua, mutta siellä on oikeasti hyvin hiljaista ja rauhallista. Meitä kiinnostaa yleisesti osasoilla se, miten iso osa potilaista on HIV-positiivisia. Laskelmiemme mukaan se on noin 45 prosentin luokkaa, mikä on vähemmän mitä ajattelimme sen olevan.

    Naiset odottavat sairaalan pihalla synnytyssaliin pääsyä

                        Sairaalan käytävä

                 Odottelua sairaalan ulkopuolella

Oudoin tilanne tällä viikolla oli kyllä se, kun eräs äiti tarjosi vastasyntynyttä vauvaansa minulle ja Marialle. Suhtauduimme tilanteeseen huumorilla, vaikka näin jälkeenpäin ajateltuna olisi ehkä pitänyt vain kohteliaasti kieltäytyä tarjouksesta, sillä kyseinen äiti oli aivan tosissaan asian suhteen. Tilanne herätti meissä paljon ajatuksia ja olemmekin jo monesti keskustelleet, että mitenköhän helppoa täältä olisi adoptoida söpö pieni afrikkalaisvauva, sitten joskus kun sen aika on. Aino varsinkin on jo haaveillut elämästä täällä Swazimaassa sekä afrikkalaisista adoptiolapsista. Hienon omakotitalon isoine pihoineen saa ostettua naurettavan halvalla, noin 50 000 eurolla. Maisematkin ovat niin uskomattomat! Täältä saa myös kaikkea mitä tarvitsee elämiseen, ja isot valtiot kuten Etelä-Afrikka ja Mosambik ovat aivan tässä lähellä. Ainoa huono puoli on pienet palkat. Sairaanhoitaja tosin tienaa suhteellisen hyvin täällä, 700 euroa kuussa. Swazimaalaiset ovat yleisesti hyvin työllistettyjä, tosin suuri osa tekee esimerkiksi ruokakaupassa pakkaajan tai huoltoasemalla tankkaajan työtä eikä varmasti tienaa kuin muutaman kympin kuussa. Oli järkyttävää kuulla Bombasoksen siivoojilta, että heidän palkka on alle 100 euroa per kuukausi, ja he sentään tekevät kuusi päivää viikossa, noin kahdeksan tuntia päivässä. Se on ihan normaalia, vaikkei työntekijät sitä kovin helposti hyväksykään.

Torstai-iltana Jason kutsui meidät jälleen kerran Derekin grillijuhliin, ja tällä kertaa minä ja Maria sinne lähdettiin. Talo oli hulppea, kuten kaikki täälläpäin. Pojat grillasivat isot määrät braai-lihaa ja toki juomapuolelta löytyi jos jonkinnäköistä nestettä. Juhlat olivat kuin amerikkalaisista, 20-vuotiaiden kotibileistä juomapeleineen, tosin suurin osa paikallaolijoista oli lähes kolmekymppisiä. Kaikkien tapaamiemme paikallisten valkoihoisten elämäntehtävänä näyttäisi olevan juhliminen ja ryyppääminen, lähes päivittäin! Monet ovat myös yksityisyrittäjiä, joten liukuvan työajan ansiosta juhliminen on mahdollista vaikka joka ilta. Eilen vietimme koko päivän altaalla ja illalla oli tarkoitus lähteä naapurikaupunkiin Ezulwiniin, baariin nimeltä House on Fire. Siellä olisi ollut jokin suuri Hip Hop- ilta ja meillä olisi ollut tuttujakin siellä. Kävi kuitenkin niin, että Robert sattui tulemaan meidän kämpille ja jumituttiin juttelemaan varmaan kolmeksi tunniksi. Kello näytti puolta kolmea ja suuntasimme hyvin mielin untenmaille. 

/Anu

                                                    Derekin grillijuhlat

                       Kivi paperi sakset

                     Petollinen juomapeli

Pizzaa ja palapelejä

                                                                 Köökkimme

 Perjantain illanviettoa Robertin ja parin amerikkalaisen kanssa

                       Mbabanen keskustaa 

 

Maria the cave lady

  

                                                 Maukkaat sunnuntaipizzat

                  

Perjantaina töiden jälkeen Bombasokseen alkoi valua porukkaa. Kymmenkunta amerikkalaista vapaaehtoistyöntekijää leiriytyi seuraamme viikonlopun ajaksi. Hiljainen Bombasos muuttui siis kunnon äänekkääksi kimppakämpäksi. Aino oli väsy joten otti päikkärit ja lueskeli illan kirjaa. Minä ja Maria raahauduttiin vielä juoksulenkille iltapäivällä jonka jälkeen saimme rentoutua terassilla valkoviinin, Robertin ja parin amerikkalaisen kanssa. He kertoivat meille tekevänsä lähinnä opetustyötä sekä HIV-valistusta. Suurin osa oli ollut Swazimaassa jo yli vuoden joten saimme paljon kullanarvoisia vinkkejä siitä, mihin kannattaa mennä ja mitä tehdä. Ihana ilta, kiva tavata uusia ihmisiä :)

Lauantaina otimme rennosti, kävimme kaupoilla ja teimme ruokaa. Aino oli jättänyt bikinit koti-Suomeen joten päätti ostaa uudet täältä. Se osoittatui kuitenkin mahdottomaksi tehtäväksi, kiersimme kaikki Mbabanen vaatekaupat läpi eikä mistään löytynyt ainoitakaan. Swazit eivät ilmeisesti ikinä käytä bikineitä tai simmareita. Toisaalta ymmärrettävää, sillä eihän täällä ole rantoja eivätkä nämä ihmiset halaja rusketusta itselleen. Myöhemmin Jason kutsui meidät viettämään iltaa kaverinsa grillijuhliin. Kieltämättä jaguzzi houkutteli, mutta keksimme itsellemme paljon parempaa tekemistä; löysimme palapelin, johon uppouduimmekin sitten koko illaksi. Oli ihanaa kun oli aikaa väsätä palapeliä, nauraa ja jutella tyttöjen juttuja. Suomessa se ei ole ollut mahdollista enää pitkään aikaan (kiitos AMK). Illalla söimme ribsejä, piffiä ja maissia. Täällä maissi on aivan uskomattoman hyvää ja tuoretta! 

Palapelit jatkuivat myös läpi sunnuntain. Yhteensä 1500 palaa ovat löytäneet oman paikkansa tämän viikonlopun aikana. Toki kävimme myös reippaina plikkoina  nauttimassa sunnuntaisesta juoksulenkistä sekä lihaskuntoharjoitteista tihkusateessa. Bombasos sijaitsee varakkaiden ihmisten asuinalueella joten, lenkkimaisemamme ovat ehdotonta luksusluokkaa. Kiinnitimme huomiota, että jokaisen tilukset ovat varustettu korkeilla aidoilla piikkilankoineen, sähköportteineen sekä vartijoineen. Myös koiria löytyy aina vähintään kolme per tontti. Turvallisuus ennen kaikkea. Lenkin perään tilasimme pizzaa, kuten aina sunnuntaisin kuuluukin. Toivomme tulevalle viikolle aurinkoa sekä ei-niin-shokeeraavia työpäiviä kuten viime perjantai oli. 

/Anu

Vauveleita

Torstaiaamu valkeni aurinkoisena. Heräsimme aikaisin ja Jorma tuli hakemaan meitä autolla. Jorma jätti meidät sairaalan pihaan. Ensimmäinen asia jonka sairaalan alueella näimme, oli ruumis, jota kuskattiin sängyllä huonosti peitettynä ohitsemme. Aikamoista. Meillä oli treffit Khawulillen kanssa klo 8.30. Hän piti meille aluksi pienen esitelmän sairaalasta, historiasta ja sen periaatteista. R.F.M Hospital on perustettu vasta joskus 1930- luvulla. Tätä ennen Swazimaassa ei ole ollut minkäännäköistä sairaanhoitoa, ei klinikoita eikä sairaaloita. Kaikki on lähtenyt liikkeelle gospelista, jonka sanomaa on levitetty 1920- luvulta. Liikkeeseen liittyi sairaanhoitajia ja lääkäreitä ja nykyisen sairaalan ympäristöön rakennettiin aluksi Nazarene- kirkko. Kirkon viereen on alettu pikkuhiljaa rakentaa nykyisiä sairaalan rakennuksia. Sairaala on siis alunperin lähtenyt syntymään uskonnollisesta liikkeestä. Vielä nykyäänkin kristinusko on vahvasti läsnä hoidossa ja ajattelutavassa. Aluksi sairaala toimi yksityisillä varoilla. Varat vähenivät kuitenkin sitä mukaa, mitä enemmän sanoma ja pienet klinikat levittäytyivät myös maaseudulle. Hallituksen alaiseksi R.F.M Hospital on siirtynyt 2000- luvun alussa. Tämän jälkeen hoito on parantunut ja tiloja on laajennettu. Asiat ovat menneet nopeammin eteenpäin.

Esittelyn jälkeen oli vuorossa sairaalakierros. Khawulile kierrätti meitä kaikissa rakennuksissa ja esitteli meitä sairaalan henkilökunnalle. Kiinnitimme huomiota hoitajien vaatetukseen, joka oli kuin suoraan Voguesta korkokenkineen, kynähameineen ja kynsilakatkin kynsissä. Osa osastoista oli erittäin alkeellisia, lähinnä klinikat. Ensiavussa oli verhoilla erotellut, puutteellisesti varustellut pikku huoneet joissa voi esimerkiksi suorittaa pieniä kirurgisia toimenpiteitä tai muita tutkimuksia. Toisaalta dialyysiosasto sekä teho-osasto vastasivat lähes Suomen tasoa uusine laitteineen. Yhdessä vaiheessa oletimme tulleemme pesuainevarastoon, mutta se osoittautuikin leikkaussaliksi! Yleisesti sairaala vaikutti kovin sokkeloiselta ja hyvin erilaiselta mihin olemme tottuneet. Ainoastaan osastot ovat sisätiloissa, mutta käytävät osastojen välillä ovat ulkona. Siellä täällä on nurmikkoisia sisäpihoja. Potilaat olivat leiriytyneet odottamaan sairaalan pihalle tai käytäville istuskelemaan tai makoilemaan. Kierroksen jälkeen saimme tehtäväksi suunnitella, millä osastoilla haluamme työskennellä seuraavat viisi viikkoa. 

Perjantaina alkoi siis virallisesti työharjoittelumme Swazimaassa. Me, Anu ja Aino, aloittimme keskolasta, jossa oli huoneita sekä sairaille että terveille keskosille. Hoitohenkilökunta toivotti meidät tervetulleiksi mutta huomasimme nopeasti, että itse saa olla hyvin aktiivinen jos haluaa jotain oppia ja nähdä. Osastolla harjoittelussa oleva paikallinen kätilöopiskelija toimi enimmäkseen ohjaajanamme. Ainoastaan yksi osaston vauvoista oli keskoskaapissa, loput pienissä muovilaatikoissa. Päätavoite vauvojen hoidossa on riittävän, 35 asteen lämpötilan ylläpito huoneissa. Hikoilimme taukoamatta ja sinnittelimme puolen litran vesipullollamme. Kaikki vauvat olivat 1-2 kilon painoisia pikku rääpäileitä. Osa vauvoista oli eloisia mutta osa ihan liikkumattomia. Yksi kilon painoinen vauva todettiinkin kuolleeksi aamupäivän aikana. Oli surullista seurata vierestä kun hoitaja kutsui vauvan äidin paikalle ja kertoi tälle että hänen lapsensa menehtyi. Äiti halusi ottaa vauvansa kotiin, ilmeisesti se on jokin traditio täällä päin maailmaa. Meille kerrottiin, että yleensä yksi vauva kuolee päivässä. Kiinnitimme myös huomiota aseptiikkaan, tai ehkä lähinnä sen puutteeseen. Käsiä hoitajat sentään väillä pesivät ja käyttivät alkoholihuuhdetta. Vauvan hoito osastolla on äitien vastuulla, hoitajat lääkitsevät sekä ruokkivat ne vauvat, jotka saavat ravinnon nenämahaletkun kautta. Lääkärin kierrolla keskityttiin lähinnä vauvojen painoon. Sairaat vauvat saivat happea minihappiviiksistä ja suonensisäisesti annettiin antibioottia sekä aliravitsemukseen tarkoitettua lääkettä. Hanskoja ei vauvojen hoidossa käytetä eikä sekään haittaa jos neula on käynyt vahingossa hoitajan tukassa. Suu-nenäsuojusta sentään käytettiin aina kun oltiin vauvojen kanssa samassa huoneessa, tosin sitä ei vaihdeta päivän aikana. Yhteishenki osastolla oli selvästi hyvä hoitajien välillä. Opiskelijoita ei kohdella aina ihan asiallisesti vaikka opiskelijat tekivät lähes kaiken työn. Työmoraali vaikutti olevan hieman puutteellinen, kuten osasimme ennustaa.

/Aino ja Anu

Minä vietin perjantain synnytyssalissa. Pihalla auringossa oli aina noin kymmenen naisen jono. Sisällä oli aika likaisen ja sekaisen näköistä. Siellä oli yksi iso sali missä oli noin 6 sänkypaikkaa naisille, jotka odottavat synnytyssaliin pääsyä. Synnytyssalissa oli kaksi ”sänkyä” mutta käytännössä naiset synnyttivät odotussalissa, koska koko ajan ainakin yksi synnytys oli käynnissä. Vain harvat pääsivät synnyttämään saliin asti. Vaikea kuvailla koko paikkaa ja sitä tilannetta, koska se oli aika järkyttävä. Pian ensimmäinen synnytys alkoi ja menin seuraamaan sitä. Synnytys oli nopea ja minua alkoi hymyilyttämään kun poika oli maailmassa. Huomasin kuitenkin, että muut olivat lähinnä vihaisen näköisiä ja yritin nopeasti pyyhkiä hymyn kasvoiltani. Odotin koska kätilö huutaa ”congratulations, it´s a boy!” mutta sitä huutoa en kertaakaan kuullut. Vauva oli ihan äänetön syntyessään ja kätilö vain pisti vauvan sivuun ja alkoi siivoomaan paikkoja. Olin varma, että vauva oli kuollut, mutta joidenkin minuuttien kuluttua joku kätilöistä meni vähän herättelemään vauvaa ja kyllähän sieltä sitten rääkäisy tulikin. Synnytyksen aikana kätilö kielsi äitiä puhumasta hänelle, jollei häntä erikseen puhuteltu. Synnytyksen jälkeen istukka lähestulkoon revittiin ulos, paikat ommeltiin takaisin kasaan ja äiti pois pöydältä ja seuraava sisään. Äidit huusivat kurkku suorana eivätkä saaneet minkäänlaista kipulääkettä missään vaiheessa. Kätilöt ottivat joka aamu yhdet streriilit hanskat ja päivän mittaan pesivät kuivuneen veren hanskoista verisisssä istukkakupeissa, jonka jälkeen olivat taas tietysti muka steriilit.

Loppupäivästä lääkäri tuli paikalle ja alkoi tuntumaan, että yhdellä äidillä ei varmaan ole kaikki hyvin. Hänet siirrettiin synnytyssaliin ja juuri silloin Aino ja Anu tulivat hakemaan minua synnäriltä. Anu kurkkasi saliin ja huomasi yhden pienen jalan pilkottavan naisen alapäästä. Voitte vaan kuvitella miltä se näytti! Lapsi tulisi syntymään jalat edellä. Nainen huusi tuskissaan, kun kätilöt alkoivat repimään vauvaa jalasta. Kun pää oli enää sisällä, yksi kätilö tunki sormensa vauvan suuhun ja yritti repiä sitä siten ulos. Homma oli kaikkea muuta kuin kaunista. Jopa lääkäri irvisti ja pakeni paikalta. Jos joku täällä toimii liukuhihnasysteemillä, niin synnytys!

/Maria

Allasbileet ja wakebording

Maanantaina oli ensimmäinen todella aurinkoinen päivä. Maanantai kuluikin lähinnä altaalla aurinkoa ottaen ja välillä altaassa polskien. Nautimme lämmöstä ja hiljaisuudesta. Siitä lähtien onkin ollut hyvin aurinkoista. Ehdimme jo alkuun ajatella, että täällä vuoristossa on vähän viileämpää ja ehkä sääkin vaihtuu nopeammin, onneksi olimme väärässä! Aurinko täällä on kuitenkin hyvin petollinen, vaikka itsekkin olen käyttänyt viiskymppistä suojakerrointa aurinkorasvassa, olen palanut vähän sieltä sun täältä. Silmäkulmien sisänurkat olisi pitänyt myös osata rasvata, nekin voi täällä nimittäin palaa! Pilvisellä ilmalla tai varjossa aurinko voi myös polttaa yllättävän nopeasti.

Meidän yhteyshenkilömme Jorma, joka hoitaa harjoitteluumma liittyviä asioita, lupasi viedä meidät tutustumaan tulevaan harjoittelupaikkaamme, Manziniin, R.F.M Hospitaliin tiistaina. Lähdimme tiistai- aamupäivällä 11 aikaan Mbabanesta kohti Manzinin kaupunkia. Sinne on autolla noin 45 minuutin ajomatka, jos ajaa pysähtymättä. Kävimme sairaalassa näyttämässä naamojamme Khawulillelle, joka vastaa harjoitteluumme liittyvissä asioissa sairaalassa. Hän pitää huolen siitä, mihin osastolle haluamme mennä ja että kaikki sujuu sairaalan puolella mutkattomasti. Khawulille oli todella mukava ja puhui sujuvaa englantia. Hän sanoi, että voimme aloittaa harjoittelun torstaina. Sovimme tapaavamme silloin uudestaan. Sairaala vaikutti melko moniosaiselta ja sairaalan ulkopuolella oli useita odottavia ihmisiä auringon paahteessa.

Päivä jatkui lyhyen sairaalavierailun jälkeen Jorman kyydillä pitkin Manzinia. Jormalla on Swazimaassa oma yritys ja hän hoiti samalla hieman omia bisneksiä. Saimme maistiaisia swazilaisesta kulttuurista odottamisen suhteen. Odottaminen yli 30- asteisessa autossa oli rentoa, mutta kuitenkin melko uuvuttavaa! Jorma vei meidät onneksi syömään ja jatkoimme matkaa hyvillä mielin. Olimme vasta iltapäivällä kotona ja pulahdimme samantien altaaseen rentoutumaan. Tiistaina innostuimme (ihme kyllä omasta aloitteestani!) ensimmäistä kertaa lenkkeilemään. Lähdimme hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa lenkille. Löysimme mukavan pikku reitin, jonka juoksee/kävelee noin 30 minuutissa. Pari välikuolemaa tuli matkalla, koska aurinko porotti vielä suoraan taivaalta. Ja reitillä on aivan jäätävä ylämäki, monta sataa metriä pitkä, jota ei kyllä kukaan juokse. No oikeastaan Anu ja Maria taisivat sen jaksaakkin melkein ylös asti. Juoksulenkillä ohikulkijoilla, kävelijöillä ja autoilijoilla, oli hauskaa kun valkoihoiset lenkkeili. Tässä meidän kulmilla asuu paljon rikkaita, joilla on vartijoita ja muuta väkeä paljon töissä. Työntekijät joutuvat päivittäin kävelemään pitkiä matkoja. Siksi heitä varmaan naurattaa, kun joku juoksee. Juttelimme tässä yksi päivä parin miehen kanssa samalla kun kävelimme kaupunkiin ja he kertoivat, että kävelevät päivittäin kolme tuntia. Tämä aika kuluu edestakaisiin työmatkoihin. Aika hurjaa! Suomessa juuri kukaan ei kävele tuollaisia matkoja joka päivä.

Aurinko laskee täällä tällä hetkellä seitsemän aikaan. Tiistaina auringon laskun jälkeen mysteeriset hirmuliskojen äänet alkoivat taas kuulua! Haimme taas taskulamput ja lähdimme täyspimeälle takapihalle etsimään syypäitä kammottavaan meteliin. Anu huusi, että hänen jalan vieressään liikkui jokin ja juoksi sisälle, kun menin tarkistamaan, huomasin että se oli vain tavallinen sammakko. Olin jo aiemmin heittänyt ajatuksen ilmoille, että äänet lähtevät sammakoista, en kuitenkaan itsekään täysin uskonut sitä. Niin epäsammakkomaisia äänet kuitenkin olivat. Otimme taskulamput kouraan ja lähdimme altaalle. Kappas, siellä oli neljä sammakkoa uiskentelemassa ja kun pisti lamput hetkeksi syrjään, ne aloittivat hullun metelinsä ja huusivat kuorossa. Ei ihme ettemme edellisiltana olleet löytäneet mitään, koska olimme etsineet punavihreitä  hirmuliskoja puista ja nurmikoilta. Äänet olivat koko ajan tulleet altaasta, joten niitä oli vaikea paikallistaa. Sammakoilla on täällä joka ilta kunnon allasbileet. Sammakot täällä ovat aika hyväosaisia, koska Swazimaahan on sisämaata, eikä täällä ole paljoakaan vesialueita, missä polskia. Nyt voimme kuitenkin olla rauhallisin mielin, tai lähinnä Maria ja Anu, koska pelkäsivät mitä tuolta pihalta vielä hyökkää päälle! Itse ajattelin vaan, että on mukavaa että pihallakin on elämää ja olen ollut ensimmäisenä taskulampun kanssa liskoja etsimässä :D Mietimme jo että noita hulluja ääniä tulee Suomen puolella ikävä, koska ne alkavat kellontarkasti ja kaanonissa. Kun yksi sammakko aloittaa, toinen jatkaa jne.. Äänet tuntuvat jo hyvin kotoisilta. Täytyisi joku päivä nauhoittaa noita ääniä että Suomen päässä saisitte käsitystä miten hullulta ja hurjalta se kuulostaa :D

                  Jason ja Derek purkupuuhissa

                                                              Vene vesille

                       Anu lautailemassa

 

  Aino naattii :-) 

              Maria valmistautuu uuteen nousuun :-D

Keskiviikko alkoi myös aurinkoisesti ja leppoisasti. Meidän viimeinen vapaapäivämme, koska torstaina alkaisi harjoittelu. Aamupalan jälkeen suunnistimme bikineissä altaalle, jo totuttuun tapaan. Jossain vaiheessa Jason tuli huikkaamaan, jos meitä kiinnostaisi lähteä padolle veneilemään. Lähdimmekin Jasonin ja hänen kaverinsa Derekin ja Sonyan kanssa iltapäivällä autokyydillä padolle. Ikävä kyllä padolla vasta selvisi, että olimme tulleet lainelautailemaan... En tiedä mainitsiko Jason asiasta, voi hyvin ollakin, uskon kuitenkin että hänen rempseä murteensa aiheutti sen että meiltä oli mennyt vähän ohi tämä asia. Marialla ja Anulla oli onneksi bikinit mukana, itse en niitä ollut ottanut. Pato on tässä aika lähellä keskustaa, ehkä noin 20 minuutin ajomatkan päässä. Loppumatka padolle oli pikkuista ja pomppuista hiekkatietä. Onneksi oli hyvä neliveto alla. Perillä pojat pistivät veneen vesille ja Jason kaiveli jemmoistaan juotavia. Siiderit ja kaljat olivat tietysti mukana. Onneksi Jasonilla oli mukana myös jääteetä, jotta tämmöinen tylsimyskin sai juotavaa.. Sitten lähdettiin vesille ja kierreltiin hieman patoa. Kun sopiva paikka löytyi, Sonya sai ensimmäisenä kokeilla lainelautalailua. Anu kokeili toisena ja kokeneena lumilautailijana onnistuikin muutaman yrittämän jälkeen! Vähänkö oli hienon näköistä. Maria kokeili Anun jälkeen ja onnistui myös hienosti pääsemään pystyyn ja surffailemaan aaltojen päällä. Maria teki myös vahingossa 180 asteen tempun! Tytöt olivat onnellisia lautailusta, ainut miinuspuoli oli kipeät kädet kokeilun jälkeen. Derek yritti minuakin houkutella veteen ja sanoi että voisin ihan hyvin mennä alasti. ”There´s no-one in here, no-one can see”. Olin vähän eri mieltä :D Myös laudassa luki ”show your tits”, kukaan ei kuitenkaan mitään näytellyt... Päivä padolla oli kaikinpuolin onnistunut. Pojat lupasivat viedä toistekkin niin sitten mäkin pääsen kokeilemaan! Meitä pyydettiin myös after- partyihin Jasonin pihan puolelle, oltiin kuitenkin rättiväsyneitä ja päätettiin ottaa rennosti ja mentiin ajoissa nukkumaan ensimmäistä työpäivää silmällä pitäen. Bileiden äänet kantautuivat kuitenkin todella hyvin meidän huoneeseen, onneksi porukka taisi kuitenkin lähteä jossain kohtaa baariin ja sammakot sai taas yksinvaltiutensa takaisin.

/Aino

Ensimmäinen viikonloppu Mbabanessa

”Tää on kyl oikeesti niin kiva paikka”, on lause, jota tulee hoettua vähintään vartin välein. Olemme tällä hetkellä ainoat asukkaat Bombasoksella, joten olemme saaneet vapaasti hengailla pihalla sekä asunnolla. Käytössämme on oman huoneemme lisäksi kolme WC:tä ja suihkua, täysvarusteltu keittiö, iso olohuone, patio, uima-allas sekä kaunis piha erilaisine kasveineen. Vessat ovat täysin samoja joihin olemme koti-Suomessakin tottuneet. Ihan keskenämme emme tällä kuitenkaan ole. Paikan omistaa hieman meitä vanhempi mies, Jason, jota näemme silloin tällöin. Hänen apurinsa Rob Uuudesta Mexicosta on meidän tuki ja turva. Mikäli tulee ongelmia tai kysymyksiä, käännymme hänen puoleen...tai jos (kun) haluamme ostaa Savanna-siideriä. Myös yövartija, siivooja, kaksi kissaa ja kolme koiraa häärivät täällä. Olemme kokanneet joka päivä ruuan itse. Pick ’n pay:sta saa kaikkea mahdollista, joten omaa ruokavaliota ei ole juurikaan tarvinnut muuttaa. Ainokin pärjää vallan mainiosti vaikka onkin lakto-ovo-vegetaristi. Paljon on tullut myös vain oleskeltua altaalla tekemättä mitään, mikä tuntuu oudolta hektisen alkukevään jälkeen. Ilmasto vaihtelee monta kertaa päivässä, mikä johtuu kuulemma Mbabanen vuoristoisesta sijainnista. Lämmintä, noin 25 astetta, on kuitenkin ollut joka päivä. Edellispäivänä oli lähes pilvinen päivä ja Maria onnistui muuttumaan hummeriksi matkalla keskustaan ja takaisin (n. 8 km).

Olemme saaneet herätä kukonlauluun joka aamu. Sunnuntaina innostuimme siivoamaan pihaa ja allasta. Aino on viettänyt aikaa kirjan parissa, jonka löysi asuntomme kirjahyllystä. Olemme myös hämmästellet, kuinka paljon täällä on samoja hyönteisiä ja kasveja kuin Suomessa. Toki paljon myös kauniita, meille täysin uusia tuttavuuksia. Kärpäset ovat samoja, kuten myös mm. muurahaiset, päivänkakkarat, belargoniat ja nurmikko. Suurimman mysteerin on kuitenkin aiheuttanut ääni, joka alkaa kuulua aina pimeän tultua (klo 19). Se on kuin erittäin äänekäs kurnutus. Olemme Marian kanssa varmoja, että se on metrin mittainen vihreä, punapilkullinen hirmulisko. Olemme etsineet niitä taskulamppujen avulla, mutta mitään ei ole löytynyt, toistaiseksi. Suuren riesan on kuitenkin aiheuttaneet hyttyset, jotka ovat ilmeisen kiinnostuneita ainakin omasta verestäni. Sunnuntaina meinasi iskeä lievä paniikki kun löysin itsestäni viisi paukamaa. Malariariski täällä on kuitenkin lähes olematon joten uskon ettei mitään hätää ole sen suhteen. Peaceful sleep on jatkossa kovassa käytössä, I promise!

Tulemme toimeen loistavasti keskenämme vaikka olemmekin kaikki tosi erilaisia. Olemme nauraneet kippurassa ja oppineet toisistamme ja toisiltamme uusia asioita. Maria oppi, että munakoiso on vihannes eikä munakas. Possun pihviä hän yritti tarjota minulle mediumina olettaen että se on ihan ok. Itse opin, että kanat varastavat toistensa tipuja ja pitävät tietynlaista ääntä munittuaan. Aino on niin fiksu ettemme ole osanneet opettaa hänelle mitään uutta, vielä. Jos ja kun honeymoonimme jossain vaiheesa loppuu ja iskee koti-ikävä, olemme toistemme tukena.

/Anu

                   Matkalla Mbabanen keskustaan

                     Maria ja Anu altaalla

                     Maria siivuouspuuhissa

                           Taidonnäyte

                       Mbabanen bussiasema

                 Pihan kukkaloistoa parhaimmillaan

                         Päiväkahvihetki

                           Kurnuttaja