Ensimmäinen kokonainen työviikko R.F.M Hospitalissa takana ja letkeä viikonlopun vietto par aikaa käynnissä. Istun terassilla läppärin kanssa ja katselen kun Maria ja Aino ovat altaalla auringon paahteessa. Maria kiroaa kärpäisiä ja koittaa hukuttaa niitä. Aino eläinrakkaana (ja etenkin ötökkärakkaana) vuorostaan pelastaa kaikkia vedenvaraan joutuneita hyönteisiä kuivalle maalle. Tytöt ovat hieman eri mieltä ötököiden merkityksestä ja tärkeydestä maapallollamme ja kinaavatkin siitä harva se päivä, onneksi ei kuitenkaan ihan tosissaan. Aino on niin suloinen kun lierihattu päässään ui altaassa ja toimii eläintenpelastajana, jopa useamman tunninkin yhteen soittoon. Tällä viikolla olemme heränneet viiden aikaan joka aamu ja auringon noustessa lähteneet lampsimaan Pine Valleytä eteenpäin odottaen kombikyytiä saapuvaksi. Vaihdamme kombia Mbabanen keskustassa ja hurjastelemme pitkin moottoriteitä kuin sillit suolassa, ilman turvavöitä, lähelle Manzinin keskustaa, jossa sairaala sijaitsee. Työpäivä alkaa seitsemältä, jolloin kuulemme raportin yöhoitajilta, samoin kuin Suomessakin osastoilla. Aamut sisältävät yleensä myös rukous- ja laulutuokion potilassaleissa. Tällä viikolla olemme olleet vierailevina tähtinä keskolassa, synnärillä sekä äiti-lapsivuodeosastolla.
Sekä minä että Aino nähtiin molemmat synnäripäiviemme aikana
kolme synnytystä. Vaikka naiset eivät saa minkäänlaista kipulääkettä, osa
naisista on synnytyksen ajan aivan hiljaa. Ihan uskomatonta! Toinen Bombasoksen
siivoojista kertoi meille, ettei hän pelännyt kipua synnytyksen yhteydessä, sillä
tiesi sen olevan ohimenevä tila. Ilmeisesti useat naiset täälläpäin ajattelevat
niin. Täytyy kyllä myöntää, että pari onnenkyyneltä tuli väkisinkin kun näki
vauvojen putkahtavan maailmaan, on se vaan niin kaunis hetki.
Äiti-lapsivuodeosastolla huomasimme myöskin, etteivät tuoreet
äidit todellakaan valita kivusta, ellei se ole aivan sietämätöntä. Äidit
viettävät osasolla aikaa 12-24 tuntia, jonka aikana heille annetaan
ohjeistuksia liittyen vauvan hoitoon, heidän peruselintoimintoja tarkkaillaan
sekä annetaan rokote. Kuvittelimme, että osastolla kuuluisi koko ajan useamman
vauvan itkua, mutta siellä on oikeasti hyvin hiljaista ja rauhallista. Meitä
kiinnostaa yleisesti osasoilla se, miten iso osa potilaista on
HIV-positiivisia. Laskelmiemme mukaan se on noin 45 prosentin luokkaa, mikä on vähemmän
mitä ajattelimme sen olevan.
Odottelua sairaalan ulkopuolella
Oudoin tilanne tällä viikolla oli kyllä se, kun eräs äiti tarjosi
vastasyntynyttä vauvaansa minulle ja Marialle. Suhtauduimme tilanteeseen
huumorilla, vaikka näin jälkeenpäin ajateltuna olisi ehkä pitänyt vain kohteliaasti
kieltäytyä tarjouksesta, sillä kyseinen äiti oli aivan tosissaan asian suhteen.
Tilanne herätti meissä paljon ajatuksia ja olemmekin jo monesti keskustelleet,
että mitenköhän helppoa täältä olisi adoptoida söpö pieni afrikkalaisvauva,
sitten joskus kun sen aika on. Aino varsinkin on jo haaveillut elämästä täällä
Swazimaassa sekä afrikkalaisista adoptiolapsista. Hienon omakotitalon isoine
pihoineen saa ostettua naurettavan halvalla, noin 50 000 eurolla. Maisematkin
ovat niin uskomattomat! Täältä saa myös kaikkea mitä tarvitsee elämiseen, ja isot
valtiot kuten Etelä-Afrikka ja Mosambik ovat aivan tässä lähellä. Ainoa huono
puoli on pienet palkat. Sairaanhoitaja tosin tienaa suhteellisen hyvin täällä,
700 euroa kuussa. Swazimaalaiset ovat yleisesti hyvin työllistettyjä, tosin
suuri osa tekee esimerkiksi ruokakaupassa pakkaajan tai huoltoasemalla
tankkaajan työtä eikä varmasti tienaa kuin muutaman kympin kuussa. Oli
järkyttävää kuulla Bombasoksen siivoojilta, että heidän palkka on alle 100
euroa per kuukausi, ja he sentään tekevät kuusi päivää viikossa, noin kahdeksan
tuntia päivässä. Se on ihan normaalia, vaikkei työntekijät sitä kovin helposti
hyväksykään.
Torstai-iltana Jason kutsui meidät jälleen kerran Derekin grillijuhliin,
ja tällä kertaa minä ja Maria sinne lähdettiin. Talo oli hulppea, kuten kaikki
täälläpäin. Pojat grillasivat isot määrät braai-lihaa ja toki juomapuolelta
löytyi jos jonkinnäköistä nestettä. Juhlat olivat kuin amerikkalaisista, 20-vuotiaiden
kotibileistä juomapeleineen, tosin suurin osa paikallaolijoista oli lähes
kolmekymppisiä. Kaikkien tapaamiemme paikallisten valkoihoisten elämäntehtävänä
näyttäisi olevan juhliminen ja ryyppääminen, lähes päivittäin! Monet ovat myös
yksityisyrittäjiä, joten liukuvan työajan ansiosta juhliminen on mahdollista
vaikka joka ilta. Eilen vietimme koko päivän altaalla ja illalla oli tarkoitus
lähteä naapurikaupunkiin Ezulwiniin, baariin nimeltä House on Fire. Siellä
olisi ollut jokin suuri Hip Hop- ilta ja meillä olisi ollut tuttujakin siellä.
Kävi kuitenkin niin, että Robert sattui tulemaan meidän kämpille ja jumituttiin
juttelemaan varmaan kolmeksi tunniksi. Kello näytti puolta kolmea ja
suuntasimme hyvin mielin untenmaille.
/Anu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti