Ponta D' Ouro

Mbabanessa tarpeeksi monta viikonloppua viettäneinä päätimme, että nyt on korkea aika ylittää vähän rajoja ja lähteä jonnekin minilomalle, ennen kuin Suskulla koittaa kotiinlähtö. Suunniteltiin reissua Ponta D’ Ouroon, Mosambikiin, koska kartan mukaan se on Mbabanea lähin merenrantakohde, suoraan siis itään päin. Arvioimme, että noin parissa tunnissa sinne autolla köröttelee. Pontassa voi harrastaa lähes mitä vesiaktiviteetteja tahana; melontaa, sukellusta, snorklausta, surffausta... Siellä myös sattui laaja tulipalo jokunen vuosi sitten, joten esimerkiksi ainuttakaan elintarvikeliikettä Pontassa ei enää ole, vaan ruoka käydään ostamassa Etelä-Afrikan puolelta, 45 minuutin matkan päästä. Ravintoloita alueella on ehkä kymmenkunta, kuten myös erilaisia hotelleja ja backpackereita. Laaja leirintäalue löytyy myös rannan tuntumasta, telttailusta pitäville. Täydellinen pikku paikka siis minilomaa ajatellen. Hankimme viime viikolla Mosambikin viisumit ja ajattelimme, että homma on sillä selvä, reput vain selkään ja matkaan.

Kyyti Pontaan ja takaisin koitui kuitenkin aikamoiseksi ongelmaksi, sillä suoraa tietä Pontaan ei enää ole. Vaihtoehtona on kiertää Etelä-Afrikan kautta, jolloin kilometrejä kertyy noin 350. Toinen vaihtoehto on mennä lähes suora reitti, mutta suurin osa koko matkasta on hiekkadyyniä, jolloin matkanteko on hidasta ja alla pitäisi olla kunnon neliveto. Mikäli turvautuisimme julkisiin kulkupeleihin, tulisi meidän matkustaa sinne vähintään kolmella eri kombilla/bussilla. Se vaihtoehto oli siis poissuljettu. Susannan Swazimaalainen kaveri tarjoutui kyyditsemään meidät sinne, mikäli maksamme bensat, hänen yöpymisensä Pontassa sekä hänen syömisensä. Siinä kaupanpäällisenä olisi tosin tullut hänen viehättävä (?) seuransa. Ei kiitos. Auton vuokraus olisi vaatinut paljon selvittelyjä ja tarpeeksi rohkeutta lähteä seikkailemaan tuntemattomille maanteille. Siispä kysyimme meidän luottotaksikuskiltamme, mitkä olisivat kustannukset, jos hän meidät sinne heittäisi ja hakisi pois. Hinta oli yhteensä 75 euroa per nuppi, joten tartuimme tarjoukseen ja lähdimme perjantai-aamuna ajelemaan iloisin mielin kohti sinistä merta!

Perjantai oli aurinkoinen ja kuuma päivä. Istuimme autossa yhteensä lähes viisi tuntia, onneksi maisemat olivat upeita ja vaihtuivat useaan kertaan. Välillä oli vuoristoista, ja välillä taas todella tasaista. Nähtiin vilkkaita keskusta-alueita ja toisaalta peltikattoisia savihökkelikyliä. Jozinissa pysähdyimme upeaan paikkaan pystytetylle Tiger Lodgelle syömään. Lähempänä Mosambikin rajaa oli paljon lehmiä ja kilipukkeja tiellä ja tienvarsissa. Aino innokkaana autoilijana ajoi varmaan kolmasosan koko matkasta, ihan Mosambiksin rajalle asti. Siitä alkoikin hiekkadyynit, joten kulkupeli vaihtui Kaya Kwerulta tilaamaamme nelivetokyytiin. Puolen tunnin autossa pomppimisen ja hytkymisen jälkeen saavuimme Ponta D' Ouron rannan tuntumaan, backpackeriimme Kaya Kweruun. Illalla ennen pimeän tuloa kävimme kävelemässä upealla rannalla ja söimme hotellilla jotain pientä. Kävimme ajoissa nukkumaan jotta pian koittaisi ihana aurinkoinen rantapäivä.

      Tiger Lodge - meidän kaikkien tuleva honey moon-kohde

Aamulla heitimme bikinit päälle, vedimme rasvaiset pannukakut naamaan ja lähdimme tarpomaan hiekkatietä pitkin kohti toria. Ostimme nopeasti parit hedelmät ja lipilapit, ja kiirehdimme rannalle. Merivesi oli kirkasta ja lämmintä, aallot isoja ja vaahtopäisiä, surffareiden unelmia. Räkätimme Ainon kanssa kun meri heitteli meitä mihin sattuu ja välillä toisiamme päin. Jonkin verran näkyi muitakin auringonpalvojia, mutta aika rauhassa siellä sai olla. Vilkkain sesonkiaika on kesällä, eli suunnilleen lokakuusta helmikuuhun. Nautittiin auringonotosta ja merestä koko päivän, poistuimme vasta myöhään iltapäivällä syömään Kaya Kwerulle. Illalla iso miesseurue pyysi meitä, kuten myös muita Kaya Kwerun vieraita, liittymään heidän seuraansa nauttimaan itse pyytämää barracudaa. Hengailimme siis hotellin altaan tuntumassa jutellen ihmisten kanssa ja nauttien kylmää Savannaa. Pian ruoka oli valmista ja saimme isot annokset kalaa, rapuja, riisiä, valkosipulileipää ja salaattia. Olimme tosi positiivisesti yllättyneitä näiden herrojen halusta tarjota niin ihana illallinen Kaya Kwerun kanssa-asujille. Harmi että Aino oli polttanut selkänsä aiemmin päivällä niin pahasti, että joutui hengailemaan yläosattomissa meidän huoneessa koko illan ja jäi siis paitsi kaikista herkuista... Susanna ja Maria jatkoivat iltaa sen jälkeen kun minä poistuin jo nukkumaan, ja kömpivät joskus neljän aikaan aamuyöstä takasin hotellille.

Erilaisia ocean safareja sukeltajille ja snorklaajille järjestetään Pontassa paljon. Valashait ilmestyvät Pontan rannoille yleensä toukokuussa, mutta kuulemma viime viikolla sellainen oli jo paikalle eksynyt. Myös kilpikonnat ovat Pontalla tuttu näky, mutta enimmäkseen niitä näkee syyskuussa, jolloin ne tulevat rannalle munimaan. Delfiiniuinneille on myös mahdollista ottaa osaa, tosin niidenkin bongaaminen on aina vähän tuurista kiinni. Itse halusimme päästä snorklaamaan, ja valitsimme ruotsalaispariskunnan järjestämän ocean safarin sunnuntai-aamulle klo 8.00. Marian ja Suskun kostean illan takia tytöt olivat erittäin estyneitä tulemaan keikkuvan veneen kyytiin. Myös Aino oli aikeissa jättää koko homman väliin palaneen selän takia. Itse olin ihan into piukassa odottanut snorklaamista joten olin valmis menemään sinne vaikka yksin. Ainolle tarjottiin kuitenkin mahdollisuutta tulla veneelle edullisemmalla hinnalla, joten sain itselleni matkaseuraa ja valokuvien räpsijän. Kaikki muut reissulle mukaan lähtijät sukelsivat. Meille annettiin alussa lyhyt briiffi tulevasta safarista, ja pian pääsimme lava-auton kyydissä rannalle ja siitä veneeseen. Päivä oli kaunis, aallot korkeita. Vene hyppi aallosta toiseen, kun matkasimme pohjoiseen päin. Pysähdyimme kohtaan, jossa syvyys on noin 12 metriä. Veneen reunan yli katsoessa näki pohjaan. Sukeltajat molskahtivat yhtä aikaa veteen ja minä valmistauduin ruotsalaispojan kanssa snorklaamaan. Olimme vedessä tunnin verran. Seurasin sukeltajien menoa ja näin paljon värikkäitä kaloja. Merenpohja oli todella hieno, tosin monen metrin etäisyyden takia värit eivät näkyneet niin kirkkaina kuin toivoin. Aino oli samaan aikaan potenut huonoa oloa keikkuvassa veneessä. Veneessä Ainon seurana ollut työntekijä piti venettä välillä liikkeessä, ja kertoi myös, että tänään eivät aallot ole mitään siihen verrattuna, mitä ne yleensä ovat. ”Flat” taisi olla se sana, joksi merta kuvattiin sinä päivänä. Totuus oli kuitenkin, että aallot olivat parimetrisiä, joten meille Itämeressä veneilemään tottuneille ne kyllä olivat isoja aaltoja. Ihan kiva kokemus, ei tosin voita Thaimaassa kokemaani snorklaamista. Aino oli onnellinen kun näki pari kilpikonnaa ja delfiiniä veneestä, ei siis onneksi ihan turha reissu.

                  Back to Basics - ocean safari

Maria ja Susku olivat olleet aamupäivän rannalla, ja siirtyivät sieltä altaalle juuri kun minä ja Aino syötiin lounasta. Ihan älyttömän kuuma ja polttava päivä, auringossa oli todella tukalaa olla. Itsekin jäin varjoisaan aurinkotuoliin lukemaan kirjaa. Taidettiin kaikki nukkua päikkärit jossain kohtaa päivää, niin voimattomaksi ja väsyneeksi se kuumuus meidät kaikki teki. Alkuillasta lähdimme suihkunraikkaina rannalle istuskelemaan ja nauttimaan merimaisemasta. Ainon kanssa käytiin Beach Barissa syömässä pizzat ja Susku ja Maria söivät Cafessa wrapit. Aino oli suunnitellut antavansa pizzanloppunsa kulkukoirille, joita näimme matkalla Beach Bariin. Koiria ei kuitenkaan enää näkynyt, mutta sattumalta pari pikkupoikaa tuli meitä vastaan ja kertoivat olevansa tosi nälkäisiä. No, hyvään tarkoitukseen meni pizzapalat joka tapauksessa. Tavattiin Marian ja Suskun kanssa hotellilla, jonne tytöt tulivat aivan järkyttyneinä vähän meidän jälkeen. He kertoivat kävelleensä pilkkopimeällä rannalla, kunnes huomasivat kahden mustan miehen seuraavan heitä. He huutelivat ”hello, hello!”, ja tytöt näkivät kauhean kokoiset aseet miesten käsissä. Voin vain kuvitella, miten elämä vilahtaa siinä tilanteessa silmien ohi. Kävi kuitenkin ilmi, että miehet olivat poliiseja, jotka vaan halusivat tietää, minne tytöt olivat matkalla.

                     Kaya Kwerun huoneita

                              Tori

Maanantaina koitti kotiinlähtö. Ehdimme olla rannalla aamupäivän, kunnes piti lähteä pomppukyydillä Etelä-Afrikan rajalle. Aino ajoi taas osan matkaa, pysähdyimme puolimatkassa KFC:lle syömään ja illalla oltiin kotona Bombasoksella. Minilomamme oli onnistunut, sää upea ja Ponta kiva pieni rantakaupunki, jota eivät turistit ole pilanneet. Reissun päätöksen kruunasi vielä se, kun Robert ja hänen rakkaansa Kana kokkasivat meille herkullisen illallisen ja höpöttelimme monta tuntia pöydän ääressä. Kana on japanilainen nainen, jonka Robert tapasi viime syksynä siellä ollessaan. He ehtivät viettää yhdessä neljä päivää, rakastuivat, ja ovat siitä asti pitäneet yhteyttä internetin ja postin välityksellä. Kaksi viikkoa sitten Kana matkusti tänne Afrikkaan, kävivät yhdessä Ropsun kanssa Victorian putouksilla ja lopuksi tulivat tänne Bobasokselle. Maanantai oli Kanan viimeinen ilta täällä, joten oli ihanaa illallistaa yhdessä isolla porukalla.

/Anu

                Pontan pomppuiset hiekkadyynitiet

                         Ropsu ja Kana

   Ropsusta ja turkinpippurista ei tullut ylimmät ystävät

Lastenosasto

Minä ja Maria vietimme viimeisen sairaalaviikon lastenosastolla. Lastenosasto oli iso osasto, jossa oli yli 20 lapsipotilasta. Osasto oli jaettu eri osioihin; kriittiset potilaat, sisätauti- sekä kirurgiset potilaat, aliravitut potilaat sekä palovamma- ja murtuma- potilaat. Kriittiset potilaat olivat hoitajien toimistoa lähinnä. Kriittisiä potilaita olivat muun muassa tubi- potilaat ja osa vaikeasti sairaista hyvin pienistä vauvoista. Meidän aikana päähän pahasti loukkaantunut poika oli myös luonnollisesti kriittisten lapsien puolella. Tubi- potilailla oli huoneita, joissa oli 2-3 lasta ja lisäksi oli yksi eristys- huone, jossa majaili pieni poika, jolla oli tubi jo kolmatta kertaa. Poika oli todella huonossa kunnossa. Eristys ei ollut todellakaan Suomen eristyksien veroista ja välillä näin pojan osaston käytävällä ja jopa ulkona...

Aliravittuja lapsia oli paljon. Yksi osio oli heitä täynnä sekä yksi sivuhuone. Suurin osa oli vielä imeväisikäisiä. Heille annettiin ravinnoksi maitoa sekä jonkinlaista ravintomössöä. Maitoa (jossa oli kyllä paljon muitakin aineksia, jäi vähän hämärän peittoon...) oli eri vahvuuksia ja oli tarkkaa mitä kukakin sai. Ravinto riippui täysin aliravitsemusasteesta, lapsen tilasta ja muun muassa mitoista.

Lapset, joilla oli kädessä murtuma, joka on liian pieni tai vaikea korjata leikkauksella, makasivat osaston viimeisessä osiossa. Näky oli hmmmm aika erikoinen! Jokainen lapsi makasi sängyssä ja murtumakäsi oli suoraan kohotettuna kattoa kohti ja se pysyi pystyssä kilon painon avulla. Painot näyttivät mehukatti- kanistereilta :D Käsimurtumapotilaat makaavat paikoillaan yleensä noin 2 viikkoa. Jos murtuma on jalassa, aika on kuulemma pidempi. Tämä osio osastolla jäi minulla ja Marialla vähän hämäräksi ja vaikka käden paikoillaan pitäminen oli loogista, näky oli silti hurja. Lapsista otetaan röntgenkuvat parin viikon jälkeen ja katsotaan onko murtuma parantunut. Uskoisin että vaikka käsi varmasti paranee, tilalle tulee jotain psyykkisiä ongelmia niin pitkän makaamisen jälkeen. Lapsilla ei ollut seurana kuin äidit ja telkkari.

Lastenosasto poikkeaa hyvin paljon Suomen lastenosastoista. Täällä äidit asuvat osastolla. Heillä on yhdessä sivuhuoneessa peitot ja patjat, jotka ilmeisesti levitetään iltaisin osaston lattialle lapsen viereen. Äidit hoitavat lapset kuten keskososastollakin. He vaihtavat vaipat ja syöttävät. Jotkin lääkkeet, jotka olivat lapsen henkilökohtaisia lääkkeitä, olivat aina äidin laukussa ja ne piti aina aamuisin pyytää heiltä. Kaikki nestemäiset lääkkeet kaadettiin pieniin kuppeihin, joista äidit antavat ne lapsille. Pistokset ja nenämahaletkun kautta menevät lääkkeet ja ravinto olivat luonnollisesti hoitajien vastuulla. Ainut täysin hoitajien vastuulla oleva vauva oli reilun vuoden ikäinen hylätty tyttö. Tyttö oli ollut osastolla jo melkein 4 kuukautta. Kysyin kierrolla lääkäriltä ja hän sanoi, että hylätyt lapset saavat olla osastolla niin kauan, että heille löytyy sijaisperhe tai muu vastaava. Lapsia ei haluta laittaa paikallisiin orpokoteihin, koska ne ajavat usein omaa voittoaan eivätkä lapsen parasta. Tämä kyseinen tyttö oli hylätty ilmeisesti sen takia, että hänen koko selkärankansa oli vääntynyt ja hän pystyi vain makaamaan. Tyttö katseli maailmaa hieman väärinpäin pää kääntyneenä. Lisäksi osastolle tullessaan lapsella oli ollut verenmyrkytys. Taas niitä tapauksia, jonka olisi vain halunnut napata kainaloon ja viedä kotiin...

Osaston päivä alkoi toimistossa rukoiluhetkellä ja raportilla. Tämän jälkeen osaston puolella sama nainen piti joka aamu hyvin teatraaliselta vaikuttavan rukoushetken, johon sisältyi laulua ja ilmeisesti jonkinlaista neuvontaa äideille. Sitä oli aina hauska katsoa. 

Pidin todella paljon lastenosastosta ja tutustuttuani yhteen paikalliseen opiskelijaan osastolla teimme töitä kuin paita ja peppu ja hän neuvoi minua kaikessa. Sain tehdä kaikkea mitä halusin. Jos jotain saisi viedä repussa Suomeen niin ehdottomasti äitien omistautuneen asenteen lapsen hoidossa! Äidit olivat aivan uskomattomia. Kyllähän toki Suomessakin vanhemmat saavat osallistua tietyssä määrin hoitoon, mutta täällä äidit käytännössä asuvat osastolla, nukkuvat ja syövät osaston ruokaa. Myös ilmapiiri oli todella lämmin ja äidit suhtautuivat meihin todella hyvin.

/Aino

 

R.F.M. - always on my mind

Niin hurahti kuusi viikkoa R.F.M. Hospitalissa ahkerasti työskennellessä ja uusia oppiessa. Tultuamme Swazimaahan monet paikalliset kertoivat meille, että me todennäköisesti tulemme turhautumaan siellä paikassa. Siksi meidän odotukset eivät olleet kovin korkealla ja toivoimmekin näkevämme ja kokevamme edes jotakin erilaista ja uutta. Samoin tiesimme, ettemme tule kliinisten taitojemme suhteen pahemmin kehittymään, onhan täällä erilaiset laitteet ja välineetkin kuin meillä Suomessa monia toimenpiteitä varten. Viime syksynä täällä olleet opiskelijat antoivat meille sellaisen vinkin, ettei kannata odotella että sinulle tullaan sanomaan mitä voit tehdä. Täytyy itse tarjoutua, olla aktiivinen sekä reipas. Eväät harjoittelua varten olivat siis näin jälkekäteen ajateltuna erinomaiset, sillä pääsimme tekemään kaikenlaista, näimme asioita joita emme missään muualla näkisi, sekä mikä tärkeintä, meille jäi hyvin positiivinen kuva R.F.M:stä.

Nyt kun viimeisestä työpäivästä on kulunut viikko, alkaa jo hahmottua kokonaiskuva harjoittelujaksostamme sekä koko sairaalasta. Ensinnäkin, oli oikein hyvä että työskentelimme useilla eri osastoilla. Joissain, esimerkiksi synnärillä, olimme kaikki vain yhden päivän, mikä riitti aivan hyvin. Joillain osastoilla olimme viikon verran, ja toisilla kaksi tai jopa kolme viikkoa. Niillä osastoilla oppi oma-aloitteiseksi ja tutustui henkilökuntaan ja osaston toimintatapoihin hyvin. Toiseksi, tulimme valinneeksi kivat, ja tarpeeksi toisistaan poikkeavat osastot. Oli kiva nähdä synnäri, äiti-lapsi-vuodeosasto sekä keskola, joissa luonnollisesti yhteistyö kyseisten osastojen välillä on tiivistä. Leikkurissa näimme paljon erilaisia leikkauksia ja jossa myös totesimme, ettei sairaala ainakaan sen osaston osalta ole paljoakaan esimerkiksi Suomen tasoa jäljessä. Aino lapsirakkaana pääsi työskentelemään lastenklinikalla sekä lastenosastolla, joten hän sai lasten sairaanhoidosta paljon uusia kokemuksia. Tulevan leikkaussalihoitaja Markkasen mieleen oli tietysti leikkuri, jossa hän viihtyi yhteensä kaksi viikkoa.

ER oli kiireinen, ulkonäöltään ja laitteiltaan suht alkeellinen osasto. Itse viihdyin siellä kuitenkin niin hyvin, että vietin siellä viimeiset kolme viikkoa. Otin paljon vastaan potilaita, lähinnä englanninkieltä taitavia. Yleisimmin käytetyt lääkkeet tulivat siellä tutuiksi, kuten myös astmapotilaiden hoito. Viimeisenä työpäivänä oli hieman haikea olo, koska osasto alkoi jo tuntua omalta ja olin ehtinyt tutustunut hyvin moniin hoitajiin. Muutama mieshoitaja jopa innostui kyselemään minulta mahdollisuuksista siirtyä Suomeen töihin, meillä kun on niin ”hyvä” palkka. Myös Suomen ja Swazimaan eroista sairaanhoidollisesti oltiin hyvin kiinnostuneita.

Yhtenä suurimpana erona Suomen ja Swazimaan sairaanhoidon erona pidämme potilaiden kohtelua. Ei niin, että se olisi suoranaisesti huonoa täällä, vaan erilaista. Potilaita ei niinkään hoideta arvokkaina, yksilöllisinä ja tuntevina ihmisinä, vaan potilaina, joilla on jokin hoidettava sairaus. Heitä ei hoideta kokonaisvaltaisesti, vaan ainoastaan se vaiva, jonka vuoksi he ovat sairaalaan tulleet, hoidetaan niin hyvin kuin se sairaahoidollisin menetelmin on mahdollista. Potilailta ei koskaan kysytä kuin välttämättömyydet. Potilaille ei juurikaan suoda empatiaa, yksityisyyttä eikä potilaiden hoidolla ole kiire. Suomessa asia on tosin. Meillä koulussa lähes puolet kurssien opetussisällöstä koostuu sairaanhoitajan ja potilaan vuorovaikutuksesta. Potilas on asiakas, jolla on oikeus saada laadukasta, kokonaisvaltaista hoitoa. Ennen kaikkea potilas on ajatteleva, kokeva sekä tunteva kokonaisuus, joka on yhdenvertainen muiden ihmisten rinnalla. Mikäli hoitaja on töykeä potilasta kohtaan, hän saa välittömästi kuulla siitä negatiivista palutetta ja siitä kirjoitetaan internetin sekä lehtien mielipidepalstoille tai –sivustoille. Täällä sen kaltaisista asioista ei kyllä välitetä.

Positiivisia asioita on muun muassa lähes olematon hierarkinen ero lääkärien ja hoitajien välillä. Täällä voi hyvin kuulla hoitajan neuvovan lääkäriä jossain asiassa. Myös esimerkiksi leikkurissa kirurgit tekivät ”likaisia töitä”, kuten pesuja, jotka Suomessa ovat selvästi pelkästään hoitajien heiniä. Myös positiivinen, rento ja iloinen ilmapiiri leijaili jokaisella osastolla. Käytävillä jokainen tervehtii vastaantulijaa, hymyilee ja kysyy kuulumisia. Yhteinen halu kehittää sairaalaa esimerkiksi erilaisten kampanjoiden avulla oli vahvasti läsnä. Yleisesti voisin todeta, että vaikka Swazimaalainen sairaala luonnollisesti on esimerkiksi Euroopan huipputasokasta sairaanhoitoa jäljessä monella saralla, voisi täältä muutamat asiat pakata mukaan ja istuttaa Suomemme sairaaloiden ilmapiiriin ja hoitohenkilökunnan asenteisiin.

/Anu

                                       ER, Anu ja huippukivat hoitajat

                                                                            ER

                                                         ER:n toimenpidehuone

             Leikkaussalihoitajaopiskelija Markkanen

           Maria ja Aino valmiina vaativiin leikkauksiin

Shoppailua ja St. Paddy´s day

Perjantaina tarkoituksemme oli käydä hakemassa Mosambik- oleskeluluvat, mutta koska heräsimme turhan myöhään, paikka oli menossa jo kiinni. Olimme kuitenkin jo ehtineet soittaa taksin ja minä ja Anu päätimme lähteä kaupungille kaupoille. Kävimme vaatekaupoilla ja teimmekin joitain kivoja löytöjä. Päätimme myös käydä syömässä ja valitsimme ruokapaikaksi Steak Housen. Tilasimme enchiladat; Anu lihaisan version ja minä vegen. Olivat kyllä todella hyviä! Eikä hintakaan huimannut päätä. Kävimme vielä Pick´n Payssä ruokaostoksilla. Oli kova ukonilma ja sähköt katkesi kaupasta kaksi kertaa, onneksi ihan vaan hetkeksi. Olimme Anun kanssa eri puolilla kauppaa ja siinä ehti jo säikähtää missä toinen on... On kyllä mielenkiintoinen kokemus olla pimeässä marketissa. Löysin onneksi suklaahyllylle ilman valojakin :D

Steak Housen enchiladat

                       pieni jälkkäri

                      Pick`n Payssä ostoksilla

Maria ja Susanna ovat omistaneet kuluneen loppuviikon juhlimiselle. Torstai- iltana tytöt olivat Derekin luona grillijuhlissa ja perjantaina Pub and Grillissä, joka on baari Ezulwinissa. Eilen olimme kaikki Mbabane Clubilla amerikkalaisten vapaaehtoisten kanssa viettämässä St. Patrick´s day:tä. 17.3 vietettävä St. Patrick´s day on ilmeisesti lähtöisin Irlannista, mutta luonnollisesti amerikkalaiset ovat ottaneet omakseen päivän, koska silloin voi ryypätä. En tiedä missä kaikkialla päivää vietetään, mutta suomalaisille juhla on melko tuntematon.. Muuta emme oikein päivästä ymmärtäneet, kuin että silloin kuuluu pukeutua vihreään. Harmi kyllä, ettei kaapissa ollut oikein mitään vihreää baariin kelpaavaa kolttua. Niin ja tämä St Patrick on joskus ollut jonkinsortin pyhimys.

                 Lauantaiaamupäivän auringonottoa

              Amerikkalaisia ja vihreää vodkajellyä

                    Kombi täynnä juhlaväkeä

                         Happy St Paddy´s!


Mbabane club oli paikkana suoraan sanottuna aika kaamea. Sitä voisi kuvailla paikaksi, jossa vietetään huonoja häitä :D Jonkinlainen golf- klubi se taitaa olla, aika pieni kooltaan ja lattialla kaameat kokolattiamatot. Baaritiski toki löytyi ja iso telkkari, josta porukka katsoi rugbya. Paikka oli täynnä valkoihoisia, vain muutama tummaihoinen oli juhlijoiden joukossa. Saimme illalla nauttia livemusiikista; tummaihoinen mies soitti taustamusiikin säestyksellä sekä kitaraa rämpyttäen kaikki kamalimmat ”hitit”. Olimme Anun kanssa varmaan puoli tuntia baaritiskillä jonottamassa juotavia ja mietin koko ajan miksi täällä soitetaan niin paskaa musiikkia. Tajusin vasta myöhemmin että se ei tullut soittimesta vaan oli oikein livemusaa. Sitä on vähän pahempi vaihtaa..

Baarissa minulle ja Anulle tuli heti juttelemaan vanhempi valkoinen mies, joka on asunut Swazimaassa yli 20 vuotta. Hän on kotoisin Johannesburgista. Taas saimme kuulla samaa mielipidettä siitä, miten emme ole luvanneet suomalaisille poikaystävillemme yhtään mitään, koska emme ole vielä naimisissa. Hänestä ihminen on sinkku kunnes menee naimisiin. En jaksaisi kuulla enää yhtään kommenttia asiasta enkä vänkätä vastaan. Parhaamme yritettiin Anun kanssa ja koitettiin selvittää, että Suomessa jo useamman vuoden kestävä avoliitto on yhtä lailla lupaus siitä, että ollaan yhdessä ja ei hypitä sängystä toiseen. Jäimme vielä yöllä pohtimaan sitä, miten tuntuu että täällä parisuhde ei ole arvossa missään vaiheessa. Ennen kuin olet naimisissa olet sinkku (vaikka olisitkin avoliitossa) ja sitten kun olet naimisissa petät. Siis että häh?! Ei mee jakeluun. Hassua on kun kuulee tommosia ajatuksia koko ajan, niin itse ainakin jään pohtimaan niitä välillä ja miettimään lopulta ajattelenko itse ihan väärin vai miten tämä nyt menee. Muut saa omatkin ajatukset täällä sekaisin. Että terkkuja vaan Teemulle ja Kallelle; eikun sormuksien ostoon jos haluatte meidät kokonaan itsellenne ennenkuin meidät on aivopesty ja on liian myöhäistä! ;)

P.S. Olin eilen humalassa. Kirjoitan sen tähän, koska asia on niin harvinaislaatuinen ja kukaan mun tutuista ei sitä kuitenkaan usko! :D Mulla on todistajia!!

/Aino

Swazi Candles

ER sekä leikkuri toimivat tällä viikolla suomalaisvahvistuksilla. Maria ja Aino näkivät paljon erilaisia leikkauksia, kuten keisarinleikkauksia, ympärileikkauksia ja murtumaleikkauksia. ER:ssä oli muutama hieman rauhallisempi päivä sekä pari todella hektistä. Mitään kovin järkyttäviä tapauksia en onneksi tällä viikolla päässyt todistamaan. Olimme aiemmin esittäneet Khawulilelle toiveen, että pääsisimme torstaina seuraamaan ruumiinavausta, mutta emme kuitenkaan saaneet lupia siihen. Suurin osa täällä tehtävistä ruumiinavauksista liittyy johonkin rikokseen, joten lupia ei ole todellakaan helppoa saada. Harmitti kyllä että se väi väliin, sillä se olisi ollut opettavainen ja ainutlaatuinen kokemus.

Harjoitteluvastaavamme Mari ja Raija viettivät viikon Swazimaassa ja kävivät keskiviikkona meitä tapaamassa täällä Bombasoksella. Kerroimme kokemuksistamme ja saimme heiltä tehtävän liittyen seuraavaan harjoitteluumme. Tulemme opettamaan Swazeille hygienisempaa WC-käyttäytymistä, eli yksinkertaisia asioita mm. käsienpesusta sekä käsidesin käytöstä. Sen lisäksi työskentelemme kuusi viikkoa Punaisella Ristillä sekä jollain toisella klinikalla. Ikävä kyllä emme voi kaikki olla samassa paikassa tällä kertaa, vaan yksi meistä joutuu eri paikkaan kuin kaksi muuta. Emme koe yksin liikkumista kovin turvallisena tai ainakaan miellyttävänä täällä, mutta onneksi ei sentään tarvitse kulkea pimeällä.

Torstaina töiden jälkeen lähdimme ihanalle markkinapaikalle, joka sijaitsee lähellä Ezulwinia. Alueella on ravintola ja eri rakennuksissa sekä piha-alueella myydään kaikkea mahdollista käsintehtyä tavaraa. Erityisesti Swazi candles –nimistä kynttiläpajaa mainostetaan ympäri Swazimaata ja se on ilmeisen suosittu turistikohde. Näimme miten miehet tekevät omin kätösin upeita puisia koriste-esineitä sekä kynttilöitä. Teki mieli ostaa koko paikka tyhjäksi... Mukaani tarttui kuitenkin vain pari tuliaista, postikortteja, kaulakoru sekä kaunis kulho, joka tulee aina muistuttamaan minua Afrikasta ja kaikista upeista kokemuksista täällä. Kyseinen paikka oli muuten ensimmäinen, jossa näimme paljon valkoihoisia turisteja. Muuten niitä ei täällä Swazimaassa juurikaan näe, ainakaan isoina ryppäinä. Samaisella reissulla meille myös selvisi, miten ananasta kasvatetaan. Minä, Susku ja Aino olimme varmoja, että ne kasvavat puussa. Maria taas väitti, että ne kasvat maassa. Asiaan tuli varmuus, kun taksikuskimme haki meidät ja näytti meille valtavat ananaspellot. Pysähdyimme yhden pellon varteen, otimme kuvia ja kuski kertoi meille, kuinka Swazit istuttavat ne sinne yksitellen. Kiva päivä, ja ehdottomasti näkemisen arvoinen paikka tuo Swazi candles!

/ Anu

             Hiussalonki Manzini - Mbabane akselilla

                                      Swazi Candles - markkina-alue

Miehet työssä

                         Eläinkynttilöitä

                          Ananaspelto