Niin hurahti kuusi viikkoa R.F.M. Hospitalissa ahkerasti
työskennellessä ja uusia oppiessa. Tultuamme Swazimaahan monet paikalliset
kertoivat meille, että me todennäköisesti tulemme turhautumaan siellä paikassa.
Siksi meidän odotukset eivät olleet kovin korkealla ja toivoimmekin näkevämme
ja kokevamme edes jotakin erilaista ja uutta. Samoin tiesimme, ettemme tule
kliinisten taitojemme suhteen pahemmin kehittymään, onhan täällä erilaiset laitteet
ja välineetkin kuin meillä Suomessa monia toimenpiteitä varten. Viime syksynä
täällä olleet opiskelijat antoivat meille sellaisen vinkin, ettei kannata
odotella että sinulle tullaan sanomaan mitä voit tehdä. Täytyy itse tarjoutua,
olla aktiivinen sekä reipas. Eväät harjoittelua varten olivat siis näin
jälkekäteen ajateltuna erinomaiset, sillä pääsimme tekemään kaikenlaista,
näimme asioita joita emme missään muualla näkisi, sekä mikä tärkeintä, meille
jäi hyvin positiivinen kuva R.F.M:stä.
Nyt kun viimeisestä työpäivästä on kulunut viikko, alkaa jo
hahmottua kokonaiskuva harjoittelujaksostamme sekä koko sairaalasta. Ensinnäkin,
oli oikein hyvä että työskentelimme useilla eri osastoilla. Joissain,
esimerkiksi synnärillä, olimme kaikki vain yhden päivän, mikä riitti aivan
hyvin. Joillain osastoilla olimme viikon verran, ja toisilla kaksi tai jopa
kolme viikkoa. Niillä osastoilla oppi oma-aloitteiseksi ja tutustui
henkilökuntaan ja osaston toimintatapoihin hyvin. Toiseksi, tulimme valinneeksi
kivat, ja tarpeeksi toisistaan poikkeavat osastot. Oli kiva nähdä synnäri,
äiti-lapsi-vuodeosasto sekä keskola, joissa luonnollisesti yhteistyö kyseisten
osastojen välillä on tiivistä. Leikkurissa näimme paljon erilaisia leikkauksia
ja jossa myös totesimme, ettei sairaala ainakaan sen osaston osalta ole
paljoakaan esimerkiksi Suomen tasoa jäljessä. Aino lapsirakkaana pääsi
työskentelemään lastenklinikalla sekä lastenosastolla, joten hän sai lasten
sairaanhoidosta paljon uusia kokemuksia. Tulevan leikkaussalihoitaja Markkasen
mieleen oli tietysti leikkuri, jossa hän viihtyi yhteensä kaksi viikkoa.
ER oli kiireinen, ulkonäöltään ja laitteiltaan suht
alkeellinen osasto. Itse viihdyin siellä kuitenkin niin hyvin, että vietin
siellä viimeiset kolme viikkoa. Otin paljon vastaan potilaita, lähinnä
englanninkieltä taitavia. Yleisimmin käytetyt lääkkeet tulivat siellä tutuiksi,
kuten myös astmapotilaiden hoito. Viimeisenä työpäivänä oli hieman haikea olo,
koska osasto alkoi jo tuntua omalta ja olin ehtinyt tutustunut hyvin moniin
hoitajiin. Muutama mieshoitaja jopa innostui kyselemään minulta mahdollisuuksista
siirtyä Suomeen töihin, meillä kun on niin ”hyvä” palkka. Myös Suomen ja
Swazimaan eroista sairaanhoidollisesti oltiin hyvin kiinnostuneita.
Yhtenä suurimpana erona Suomen ja Swazimaan sairaanhoidon
erona pidämme potilaiden kohtelua. Ei niin, että se olisi suoranaisesti huonoa
täällä, vaan erilaista. Potilaita ei niinkään hoideta arvokkaina, yksilöllisinä
ja tuntevina ihmisinä, vaan potilaina, joilla on jokin hoidettava sairaus.
Heitä ei hoideta kokonaisvaltaisesti, vaan ainoastaan se vaiva, jonka vuoksi he
ovat sairaalaan tulleet, hoidetaan niin hyvin kuin se sairaahoidollisin menetelmin
on mahdollista. Potilailta ei koskaan kysytä kuin välttämättömyydet. Potilaille
ei juurikaan suoda empatiaa, yksityisyyttä eikä potilaiden hoidolla ole kiire.
Suomessa asia on tosin. Meillä koulussa lähes puolet kurssien opetussisällöstä
koostuu sairaanhoitajan ja potilaan vuorovaikutuksesta. Potilas on asiakas,
jolla on oikeus saada laadukasta, kokonaisvaltaista hoitoa. Ennen kaikkea potilas
on ajatteleva, kokeva sekä tunteva kokonaisuus, joka on yhdenvertainen muiden
ihmisten rinnalla. Mikäli hoitaja on töykeä potilasta kohtaan, hän saa välittömästi
kuulla siitä negatiivista palutetta ja siitä kirjoitetaan internetin sekä
lehtien mielipidepalstoille tai –sivustoille. Täällä sen kaltaisista asioista
ei kyllä välitetä.
Positiivisia asioita on muun muassa lähes olematon
hierarkinen ero lääkärien ja hoitajien välillä. Täällä voi hyvin kuulla
hoitajan neuvovan lääkäriä jossain asiassa. Myös esimerkiksi leikkurissa
kirurgit tekivät ”likaisia töitä”, kuten pesuja, jotka Suomessa ovat selvästi pelkästään
hoitajien heiniä. Myös positiivinen, rento ja iloinen ilmapiiri leijaili
jokaisella osastolla. Käytävillä jokainen tervehtii vastaantulijaa, hymyilee ja
kysyy kuulumisia. Yhteinen halu kehittää sairaalaa esimerkiksi erilaisten
kampanjoiden avulla oli vahvasti läsnä. Yleisesti voisin todeta, että vaikka
Swazimaalainen sairaala luonnollisesti on esimerkiksi Euroopan huipputasokasta
sairaanhoitoa jäljessä monella saralla, voisi täältä muutamat asiat pakata
mukaan ja istuttaa Suomemme sairaaloiden ilmapiiriin ja hoitohenkilökunnan asenteisiin.
/Anu
Maria ja Aino valmiina vaativiin leikkauksiin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti