Viikko jälleen hurahtanut hurjaa vauhtia ohi, ja myöskin
kuukauden täälläolon rajapyykki tuli ohitettua lauantaina. Ilmat ovat olleet
pääosin hyvät ja seura mitä mainiointa; Carita ja Susku molemmat hengailivat
meidän seurassamme Bombasoksella, kuten myös osa jo tutuksi tulleita
amerikkalaisia vapaaehtoistyöntekijöitä. Myös etelä-afrikkalainen tatuoija
majaili täällä koko viime viikon ystäviensä kanssa ja asiakkaita kävi - todella
paljon! Päivämme ovat sisältäneet työnteon lisäksi kokkailua, auringonottoa,
jutustelua, pelaamista, lukemista ja kuntoilua.
Viime viikon vietimme R.F.M:ssa ensiavussa. Hektinen, pieni
osasto, jossa kyllä pääsimme näkemään ja tekemään vaikka mitä. Miinuspuoli oli
se, että osastolla parveili jo meidän kolmen opiskelijan lisäksi kerrallaan
noin neljä innokasta afrikkalaista sairaanhoitajaopiskelijaa, jotka tuntuivat
saavan työtehtäviä ja ohjausta enemmän kuin me. Onneksi hallitsemme
kyynerpäätaktiikan, joten ei tarvinnut alentua seinäruusuilemaan. Ehkä pahin ja
oudoin tilanne oli se, kun eräänä aamuna saavuimme osastolle, ja kävimme
katsastamassa osaston potilastilanteen. Seurasimme hetken vierestä erästä
43-vuotiasta miestä, joka oli silminnähden aivan sekaisin. Hetken päästä
löysimme hänet lattialta, jolloin hän yritti puhua jotakin epämääräistä ja hapuili
käsillään jotain näkymätöntä. Sitten hoitaja tuli hakemaan potilasta viedäkseen
hänet meisten sisätautiosastolle. Matka päättyi kuitenkin lyhyeen, siilä mies
veti viimeiset henkosensa ER:n lattialla meidän edessä. Kysyin heti, että
tuonko elvytyskärryn paikalle, ja hoitaja vaan totesi, että tuskin tarvitsee,
mies taitaa olla jo kuollut. Siinä muutamat kevyet painelut rintaan ja lakana
päälle. Yritimme kysellä, että miksi potilas oli alunperin tullut osastolle, jolloin
meille vastattiin ettei syytä tiedetä, vaikka yöhoitajat olivatkin antaneet
raportin sujuvasti siSwatiksi... Ruumis viettikin sitten koko päivän samaisella
sängyllä, muiden potilaiden ja meidän hoitajien keskuudessa. Tämän tapauksen
lisäksi otimme mental picturen siitä, kun eräs mieshoitaja antoi parit
riskulliset lääkettä suoraan neulan läpi potilaan suoneen, siis ihan ilman
kanyylia! Nopeaa – kyllä, riskitöntä – ei.
Iso osa ER:llä vierailevista potilaista on saanut jonkin
ruhjeen itseensä, esimerkiksi eräs laiha mies tuli murjottuna paikalle ja
kertoi vaimonsa hakanneen häntä pullolla. Pistin muutamat kipupiikit lihakseen
ja siinä se. Sitten mies lähetettiin jonnekin muualle. Myös astmapotilaita tulee
paljon, ja he istuvat yleensä yli tunnin vieri vieressä puisella penkillä ja
hengittelevät avaavia lääkkeitä. Sitten on tietysti se joukko, joilla on
esimerkiksi kipuja, oksentelua tai kohtauksia. He viettävät sängyillä moniakin
tunteja, ja lääkäri tutkii syyn sitten kun ehtii. Olemme valmistelleet potilaita
leikkauksiin, antaneet iv- ja im-lääkkeitä, avustaneet lääkäreitä pienissä kirurgisissa
toimenpiteissä, vaihtaneet sidoksia, vastaanottaneet potilaita sekä mitanneet
peruselintoimintoja. Unohtamatta tietysti vaativaa erikoissairaanhoitoa, kuten
joka-aamuinen patjojen ja sänkyjen pesu! Ilmapiiri osastolla on suht hyvä,
tosin suomalaista ihmetyttää se, miten lähes kaikki potilaat joutuvat
odottamaan kipujensa kanssa hoidon saantia välillä pitkiäkin aikoja. Jos
hoitajilla on jutustelut tai paikallisten iltalehtien luku kesken, sitä ei
potilaan takia helpolla keskeytetä.
Saimme myös yhden ER:n lääkärin allekirjoittamaan
olesekelulupaamme varten lapun, jossa todetaan seuraavaa: Oleskeluluvan hakija ei
ole idiootti, epileptikko, hullu, henkisesti jälkeenjäänyt, kuuro ja tyhmä,
kuuro ja sokea tai tyhmä ja sokea, eikä hän kärsi tuperkuloosista, trakomasta
tai leprosysta. Miltäköhän vuosisadalta tämmöinenkin lappu mahtaa olla
peräisin?
Lauantaina rakas taksikuskiystävämme vei meidät cultural
villageen, ja siitä Aino on luvannut kirjoittaa enemmän. Illalla vietimme
Manuelan syntymäpäiviä täällä Bombasoksella. Manuela leipoi Ainon avustamana
ihanan suklaa-kermavaahto-mango-banaani-passionhedelmäkakun, jota nautimme teen
(Aino), oluen (Maria) ja viinin (minä) kera pitkälle yöhön. Ropsu liittyi
meidän seuraan jossain kohtaa. Hän tuli samalla ilmoittamaan, että sähköt
loppuvat parin tunnin sisällä. Täällä on nimittäin se systeemi, että sähköä
ostetaan samaan tapaan kun me ostamme matkapuhelimeen pre-paid-aikaa. Jason oli
siis kuulemma tapansa mukaan unohtanut ostaa lisää sähköä, ja itse oli
mukavasti viettämässä veljensä häitä kaukana täältä. Aamulla saimmekin herätä
siihen, että jääkaappi ja pakastin olivat sulattaneet kaikki ruokamme...
Sunnuntai oli rento päivä. Kävimme lenkillä, katsoimme
leffaa ja yritimme houkutella aurinkoa pilvien takaa värittämään ja
ilostuttamaan meitä. Illalla Clarence, Suskun kaveri, tuli hakemaan meitä
elokuviin ja syömään Ezulwiniin. Istuimme hienon hotellin terassilla ja
nautimme hyvät pizzat Clarencen, hänen veljen ja heidän kavereidensa seurassa.
Sen jälkeen suuntasimme upouuteen leffateatteriin. Valitsimme kolmesta
surkeasta leffasta vähiten surkean: We bought a zoo. No, oli sekin kokemus,
istua Swazimaassa hienossa, lähes tyhjässä leffateatterissa ja maksaa siitä
huimat 3 euroa :)
/Anu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti