Ennen pääsiäistä mielessä kävi, että voisi lähteä jonnekkin
kauemmas lomalle, koska meidän kaikkien klinikatkin ovat pääsiäistauolla.
Kaikennäköisiä suunnitelmia oli pitkin viikkoa, mutta ne niinsanotusti
kusivat... Torstai- iltana minä ja Anu päätimme, että hitto vie, lähdetään
Durbaniin rannalle, vaikkei ole mitään suunnitelmia tehtynä. Maria päätti,
ettei lähde mukaan vaan jää Swazimaahan. Aloimme Anun kanssa soittelemaan
majapaikkoja läpi torstai- iltana myöhään. Etsimme vapaata huonetta Durbanista,
Bluff- nimiseltä alueelta. Monet lodget olivat täynnä, mutta löysimme onneksi
mukavan majapaikan, joka oli vielä edullinenkin, nimeltään Chicken Shack lodge.
Sen jälkeen soittelimme Jormalle ja koitimme selvittää julkisten kulkuneuvojen
kulkemista perjantaina, koska se oli pyhäpäivä. Varmuutta ei asiaan saatu,
mutta päätettiin kuitenkin seuraavana aamuna lähteä yrittämään onneamme kombin
saamisessa Durbaniin.
Pitkäperjantai- aamu alkoi meillä siinä viiden aikaan, kun
on vielä täysin pimeää ja kylmää!
Pakattiin kimpsut ja kampsut ja syötiin nopeasti aamupala ja lähdettiin
odottamaan kombia, joka veisi meidät keskustaan. Saatiinkin sellainen onneksi
nopeasti. Sama kombi vei meidät myös Manziniin, koska kyydissä oli niin monia
jotka olivat sinne menossa. Durbaniin ei lähde kombeja muuta kuin Manzinista, joten
siksi suuntasimme sinne. Manzinissa löysimme oikean kombialueen ja näytimme
sedille passeja ja hypättiin aamun toiseen Durbaniin lähtevään kombiin. Kombi
oli niitä huonoimman laatuisia kombeja, joissa olemme Swazimaassa matkustaneet.
Vanha rämisevä Toyota Hiace, jonka taaimmaiselle penkille ahtauduimme kahden
muun kanssa reidet ja olkapäät vastakkain. Siitä alkoi hikinen kuuden tunnin
ajomatka Durbania kohti. Noin kahden tunnin ajon jälkeen pysähdyimme Swazimaan
ja Etelä-Afrikan rajalla, jossa minulle jaksettiin huutaa jostakin puuttuvasta
leimasta passissa... Koitin kysellä mikäköhän leima mahtaa olla kyseessä,
vastausta en saanut, vain lauseen ”you have no permission to stay in MY country”,
mutta kun vilautin paperista oleskelulupaa, muuttui ääni kellossa ja mitä
ilmeisemmin nainen oli tarkoittanut juuri samaa asiaa. Matkaa rajalta Durbaniin
oli vielä nelisen tuntia, jonka ajoimme miltei pysähtymättä. Noin tunti ennen
Durbania pysähdyimme tauolle ja kysyimme kuljettajalta kuinka pitkä tauko on.
Hän sanoi että puoli tuntia. Päätimme, että ehdimme hyvin syömään
pikaruokapaikassa, Steer:sissä. Menimme siis ja tilasimme ruuat ja istuimme
pöytään. Olimme juuri saaneet ruuat eteemme, kun kombissa vieressämme istuva
intialainen poika tuli etsimään meitä ja sanoi, että kaikki odottvat meitä
kombissa. Olimme ihan pihalla ja hoimme, että kuski sanoi meillä olevan puolen
tunnin tauko. Hän oli ihan että, ei ei ei, tulkaa heti, kaikki odottavat. No
otimme äkkiä laskun, Anu veti hampparin nassuun ja itse otin ranskalaiset
mukaan. Sillä välin kombin toinenkin asiakas ehti tulla hätyyttelemään meitä ja
katsoi TODELLA ilkeästi meitä. Koitimme sanoa, että meille sanottiin näin ja
siksi tultiin, sori vaan. Noh, tilanne oli loppujen lopuksi aika hupaisa,
vaikka ihmiset kombissa olivatkin hyvin vittuuntuneita meille. Luultavasti
tässä tuli vastaan language barrior, koska kuski ei todellakaan osannut
kunnolla englantia ja me emme ymmärtäneet, että hän tarkoitti puolella tunnilla
jäljellä olevaa matkaa Durbaniin... Naurattaa vieläkin, kun tätä kirjoittaa,
vaikka tästäkin on jo viikko aikaa.
Loppujen lopulta pääsimme turvallisesti Durbaniin ja ne
näkymät! En pysty sanoin kuvailemaan, mitkä näkymät kombista aukeni kaupunkiin
tultaessa! Siis jotain niin uskomatonta. En ollut odottanut niiiiin isoa
kaupunkia ja aivan meren äärellä. Oli todella outoa mennä pienen pienestä
Swazimaasta sivistyneen näköiseen Etelä- Afrikan kaupunkiin isoine
rakennuksineen ja kaunis meri aivan vieressä. Durban on noin kuuden tunnin ajon
päässä Swazimaasta, luulisi että asiat ja näkymät ovat jollain lailla
samanlaisia, mutta Durban on kehityksestä todella paljon naapuriaan edellä.
Kombikuski onneksi jätti meidät kyydistä kadulle, josta sai otettua taksin, se
oli todella ystävällistä. Niin suuressa kaupungissa olisimme helposti kävelleet
tuntitolkulla, koska siellä ei taksit etsi asiakkaita, vaan pitää tietää mistä
sellaisen löytää. Taksilla suuntasimme majapaikkaamme, joka sijaitsee kaupungista
noin 10-15 kilometrin päässä.
Chicken Shack lodgella ensimmäiseksi tsekkasimme
uskomattoman ihanan mökkimme, riisuttiin hikiset vaatteet ja suunnattiin
suihkun kautta rannalle. Saimme ohjeet miten löytää rannalle kävellen, kukaan
ei kuulemma koskaan kävele Durbanissa ja matka rannalle olisi kuulemma pitkä.
Lähdimme kuitenkin kävelemään ja kävely rannalle kesti noin 45 minuuttia, joten
suomalaisille tuo ei ole matka eikä mikään. Matkalla emme tosiaan nähneet muita
kävelijöitä, autoja kylläkin ja paljon. Monet tööttäilivät ja kääntyivät
katsomaan meitä. Kävelijät Durbanin kaltaisessa rikollisessa maassa ovat
varmastikkin nähtävyys, mutta tiet joita pitkin menimme olivat todella
turvallisia ja ei tullut kertaakaan olo, etteikö siinä uskaltaisi kahdestaan
kävellä päivänvalossa, autojen ajaessa ohi. Löysimme rannalle nimeltä Anstey´s
ja ihailimme aaltoja, ilta- aurinkoa ja nautimme lämmöstä ja virvokkeista. Oli
aivan ihanaa päästä rannalle pitkän ja hikisen päivän jälkeen ja vain nauttia. Hämärän
tullen hipsimme takaisin samaa tietä lodgellemme ja tilasimme mahtavan illallisen.
Parasta pitsaa mitä olen ikinä syönyt! Anukin hehkutti kanaansa :D Pitkän
päivän jälkeen oli ihana päästä vihdoin nukkumaan omaan pikku- mökkiimme ja
saada kunnon lämpimät peitot päälle!
Anstey's beach, hetki ennen pimeän tuloa
Aamulla heräsimme varhain ja söimme lähes ainoina asiakkaina aamiaisen ihastellen samalla upeaa miljöötä. Lodgen omistaja, Dave, oli ottanut sydämen asiakseen kertoa meille, mitä kaikkea meidän olisi hyvä Durbanissa nähdä ja tehdä. Hän jopa lupasi heittää meidät keskustaan samalla kun hakee lisää pizzaboxeja. Säästyimme siis samalla 15 euron taksilaskulta... Aloitimme päivämme hulppealta urheilustadionilta, joka on rakennettu ihan vastikään. Siinä kupeessa sattui olemaan markkinat, jossa myytiin kaikkia ihania käsintehtyjä (tyttöjen)juttuja. Oltiin ihan huumassa, teki mieli ostaa koko paikka tyhjäksi. Kyseiset markkinat järjestetään vain joka kuun ensimmäisenä lauantaina, joten meille kävi kyllä aikamoinen tsäkä. Ikävä kyllä stadionin näköalahissi oli suljettu jonkin vian vuoksi, joten se jäi väliin. Dave oli puhunut meille People Mover –busseista, jotka kiertävät eri reittejä ja jotka ovat suunnattu erityisesti turisteille. Hyppäsimme siis stadionin luota bussiin ja suuntasimme rannalle. Keskustan ranta erosi paljon meidän pienestä Anstey’sin rannasta. Napsimme kuvia, ihailimme rantakatua, palmuja ja tietysti merta. Tuuli oli kova. Oletimme rantakadun ja rannan olevan näin pääsiäisen aikaan aivan piukassa porukkaa, mutta näin ei kuitenkaan ollut.
 |
Markkinat stadionin kupeessa
 |
 |
Seuraavaksi halusimme päästä Umshaka -Marine Worldiin, jonne otimme taas kätevästi People Moverin. Tiesimme, että siellä on akvaario, mutta päästyämme sinne, näimme ison ostoskeskuksen. Metsästimme kivan näköisen ravintolan jossa oli näkymä rannalle. Söimme ekan kerran elämässämme ruokaa, joka tuotiin pöytään tyylikkäästi kuvun alla. Kerrassaan herkullista ja hienoa. Kalat jäivät näkemättä, sillä halusimme kiirehtiä Victoria streetille Indian marketeille, joka oli etenkin Ainon toivelistalla. Kuski hätyytti kaikki pois bussista muutaman pysäkin jälkeen, ja oletimme sen olevan juurikin se pysäkki, jossa halusimmekin jäädä pois. Seurasimme muita matkustajia kohti valkoisia isoja telttoja, oletimme markkinoiden olevan siellä... Teltan kupeessa pari ihmistä afrikkalaisissa asuissa tulivat juttelemaan meille ja kyselivät mistä ollaan kotoisin ja toivottivat meidät lämpimästi tervetulleiksi. Siinä kohdassa heräsi epäilys, ettemme ehkä ole siellä minne meidän oli tarkoitus mennä. He halusivat kuvaan kanssamme ja lopulta varmaan kymmenen ihmistä kuvaili meitä neljää seisomassa teltan edustalla. Toinen miehistä sanoi hankkivansa meille hyvät istumapaikat teltasta, joten lähdimme seuraamaan häntä sisälle. Teltta oli piukassa porukkaa, jotka tanssivat ja lauloivat. Edessä oli lava, jossa oli paljon soittajia, laulajia ja tanssijoita, eli oltiin siis päädytty afrikkaliseen pääsiäiskirkkoon. Saimme oikein eturivipaikat. Oli upeaa seurata kaikkia ihmisiä, kuinka huumassa he olivat näistä kirkollismenoista. Indian marketeille emme siis ehtineet, mutta oltiin tyytyväisiä tästä sattumasta, sillä täytyyhän meidän kristittyjen päästä kirkkoon pääsiäisenä, heh. Mahtava kokemus, vaikka jäikin ajanpuutteen vuoksi todella lyhyeksi. Palasimme takaisin bussipysäkille ja toivoimme bussin saapuvan nopeasti, sillä olimme sopineet Daven kanssa treffit satama-alueelle puolen tunnin päästä. Odottellessamme poliisi pysähtyi kohdallemme ja tiedusteli, että mitä täällä teemme. Olimme kuulemma alueella, jossa mukiloidaan ja ryöstetään paljon porukkaa. Sanoimme odottavamme bussia, jolloin poliisi totesi, että hänen täytyy jutella toisen poliisin kanssa. Onneksi bussi tuli pian, joten poliisien ei tarvinnut tarjota meille kyytiä...
Umshaka
Illallistimme hotellilla Ryan –nimisen miehen kanssa, jonka olimme tavanneet edellisenä iltana. Hän oli ollut perheensä kanssa syömässä viereisessä pöydässä ja kiinnostunut kielestä, jota puhuimme keskenämme. Niimpä hän halusi tutustua meihin ja tarjota illallisen. Kerroimme paljon asioita Suomesta ja etenkin meidän terveydenhuoltojärjestelmästä sekä yleisesti sairaanhoitajan työstä. Ryan on meidän ikäinen, työskentelee rautakaupassa sekä suunnittelee palaavansa opiskelemaan. Yleisesti vaikutti olevan tyytyväinen elämäänsä, vaikka asuukin vielä vanhempiensa luona, ei ole löytänyt tyttöystävää eikä päässyt matkustelemaan. Kyselimme Ryanilta paljon afrikaanseista, jotka ovat siis valkoihoisia afrikkalaisia. Alunperin varmasti kotoisin jostakin, mutta eivät enää tiedä mistä sukujuuret oikeasti ovat peräisin. Heille on myös kehittynyt oma kieli, joka on kuin englanti, mutta missä on vivahteita ainakin saksasta. Se on jopa niin virallinen kieli, että esimerkiksi tiekyltit ovat kirjoitettu sekä englanniksi että afrikaansiksi. Esimerkiksi Bluffin golfkentän nimi oli kirjoitettu englannin kielen lisäksi näin: ”Bluff Nasional Gholf Klub”. Afrikaanseille on myös ominaista se, ettei avioiduta tumman ihmisen kanssa. Se olisi aivan mahdotonta eikä kuulemma perhe sitä hyväksyisi. Ryan mainitsi, että hänellä on yksi (YKSI!) tummaihoinen kaveri. Luulisi, että maassa, joka on pullollaan eri rotuisia ja värisiä ihmisiä, ei tällaisia asenteita muita kohtaan olisi. Lyllersimme väsyneinä ja vatsat pulleina sänkyihimme ja juttelimme vielä siitä, kuinka suvaitsevia me suomalaiset loppujen lopuksi olemme, ainakin verraten afrikaanseihin.
Sunnuntain halusimme pyhittää rannalla makoilulle. Kävelimme
reippaina suomalaisina rannalle ja otimme aurinkoa useamman tunnin. Yritimme
jopa käydä vähän uimassa, mutta se oli isojen ja voimakkaiden aaltojen vuoksi
aivan mahdotonta. Eräs hengenpelastajakin tuli sanomaan meille, ettei veteen
kannata mennä siinä kohtaa missä olimme. Iltapäivällä söimme rannalla Green
Dolphinissa burgerin ja bunnyn (joka on Durbanin erikoisuus, kts kuva).
Matkalla rannalta Dave sattui ajamaan meidän ohi ja pysähtyi kertomaan lodgen ravintolan ja vastaanoton
olevan kiinni. Mietimme jo, että mitä ihmettä keksimme illaksi jos emme pääse
nauttimaan hotellin maukkaasta ruuasta...
 |
 |
Törmäsimme Ryaniin hotellin luona ja hän sanoi Jamien (hänen veljensä tyttöystävän) kutsuneen meidät illaksi grillaamaan ja viettämään iltaa hänen luokseen. Pistimme itsemme valmiiksi ja Ryanin isäpuoli heitti meidät Jamielle. Jamie asuu myös edelleen vanhempiensa luona, hulppeassa asunnossa. Hän on parin kuukauden sisällä valmistumassa sairaanhoitajaksi, joten meillä oli paljon juteltavaa. Iltaa oli myös viettämässä toinen pariskunta. Pojat uivat ja grillasivat, me tytöt rupattelimme ja nautimme juomista. Keskustelut kääntyivät jälleen sairaanhoitajan työnkuvaan Suomessa, Etelä-Afrikassa sekä Swazimaassa. Kerroimme hurjista kokemuksistamme R.F.M:ssä. Vertailimme myös kotimaamme palkkoja ja hintoja. He olivat ällistyneitä siitä, että terveydenhuolto on ilmaista suomalasille, kuten myös koulutus. Jamielle opiskelu maksaa reilut 2000 euroa vuodessa. Kerroimme heille myös siitä, että olemme kävelleet Durbanissa kahdestaan rannalle ja takaisin. Kaikki olivat ihan kauhuissaan, koska eihän Durbanissa kukaan kävele missään tai minnekään, se on liian vaarallista. He eivät myöskään ikinä voisi käyttää kombeja tai takseja, koska onnettomuusriski on niin suuri eivätkä he halua olla tekemisissä mustien ihmisten kanssa. He kertoivat myös, että valkoisia raiskataan paljon. Ihan kuin mustat vainoaisivat valkoisia ja haluaisivat tehdä pelkästään heille pahaa. Totuus on kuitenkin se, että se on sattuman kauppaa, kuka tielle osuu silloin, kun joku haluaa vahingoittaa toista. Mietimme lodgelle päästyämme, että minkälaisen kasvatuksen he ovat vanhemmiltaan saaneet, kun he ajattelevat noin mustavalkoisesti, kirjaimellisesti.
Maanantaina koitti hikinen matka kohti Swazimaata. Päivä oli pilvinen. Odottelimme kombin täyttymistä 2,5 tuntia, eli pääsimme matkaan vasta puolenpäivän jälkeen. Ihailimme kauniita savanneja rajan ylitettyämme ja ilta-auringon värjätessä maiseman oranssilla ja pinkillä. Niin kaunista. Harmi kun kombista ei saa otettua muita kuvia kuin mental pictureja. Olimme kotona vasta kahdeksan jälkeen, väsyneinä mutta erittäin tyytyväisinä meidän pikku seikkailuumme :)
/Aino ja Anu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti